sunnuntai 5. toukokuuta 2013

18. OSA

***DANIEL***
 Lopetettuani päivän työt minua kohtasi hellyyttävä näky makuuhuoneessa. Pikku Leevi tuhisi äitinsä vieressä sängyllä. Minun on vaikea käsittää, että tuo pieni tuhisija on minun poikani. Miten minusta on voinut saada alkunsa mikään noin pieni ja viaton?
 Kävelen hiljaa Leevin luokse ja nostan pojan syliini. Varon, ettei poika herää. Pelkään, että poika tippuu sängyltä joten minusta on turvallisinta viedä hänet omaan petiinsä.
 Leevi sylissäni puhallan vielä kaikki huoneen kynttilät sammuksiin, että poika saisi nukuttua hyvin. Unissaan poika tarraa kovemmin paidastani ja se saa minussa suuria tunteita aikaan. Rakastan niin kovasti perhettäni.
 Vähän aikaa vielä katson, että poika varmasti nukkuu. Sitten siirryn takaisin makuuhuoneen puolelle.
Vedän nukkuvan Lisan syliini ja herätän hänet suudelmalla.
- Huomenta rakas, kuiskaan.
 - Oho, minä taisin torkahtaa, Lisa sanoo pienesti punehtuen.
- Ei se mitään. Kyllä sinä nukkua saat, hymyilen lempeästi.
- Joopa joo. Minä kyllä nousen nyt, Lisa naurahtaa.
 - Pitäisi varmaan imettää Leevi, Lisa pohtii.
- Poika nukkuu. Eikait sitä ihan vielä tarvitse herättää? kysyn.
- Ei kait, Lisa vastaa.
 Lisan mentyä lastenhuoneeseen minäkin nousen ja hipsin hänen perässään sinne.
Pujotan käteni Lisan ympärille ja Lisa nojaa päätänsä minua vasten.
- Eikö hän olekkin suloinen? Lisa kuiskaa.
- On. Ajatella, että me saimme hänet aikaan, kuiskaan takaisin ja suukotan Lisaa.

***
 Seuraavana päivänä juuri kun Lisa on saanut rauhoitettua pojan joku jyskyttää kovaa oveemme. Hiukan äreänä marssin ovelle. Kuka ihme siellä on?

***LISA***
 Daniel avaa oven ennenkuin ehdin tehdä mitään. En osaa kuvitellakkaan mitään kiusallisempaa kuin imettämisen vieraitten nähden. Toisaalta en voi lopettaakkaan, koska Leevi heräsi vasta päiväunilta ja on nälkäinen. Siitä tulisi kamala huuto jos hän ei saisi ruokailla rauhassa. Äsken herättyään Leevi järjesti kyllä sellaisen shown kun oli nälkäinen.
 Hämmästyneenä Daniel katsoo eteensä kun Herra ja Rouva Donney astuvat sisään.
- Päivää. Tämähän on mukava yllätys. Käykää peremmälle, Daniel sanoo.
"O-Ou", ajattelen koska äitille ja isälle ei ole kerrottu Leevin syntymästä.
 - No mutta, äiti sanoo ja katsoo hämmentyneenä minuun kun imetän poikaa.
 - Mitä? Isä ihmettelee ja tulee äidin vierelle.
Huomaan, että Daniel helahtaa punaiseksi vanhempieni selän takana.
 - No jopas, isäkin tuumaa ja menee Danielin luokse.
Nopeasti napitan paitani kiinni ja nousen ylös. Miten vaivaantunut olenkaan! Kaikista ihmisistä isäni on viimeinen kenet haluan, että näkee kun imetän poikaani. En tiedä miksi, mutta se ei tunnu sopivalta!
- Hei äiti, sanon rauhallisesti.
- Miksette te ole ilmoittaneet, että olette saanut perheen lisäystä? äiti kysyy tiukkana.
- Tässä on Leevi äiti. Haluatko pitää sylissä? kysyn ja ojennan Leeviä äidille ja äiti ottaa tämän syliinsä.
 - Lisa, älä vaihda puheen aihetta. Mikei sinusta ole kuulunut mitään? äiti tivaa tiukkana.
- Meillä on ollut kaikenlaisia kiireitä. Ei ole ollut aikaa, vastaan hieman nolona.
 - Lisa. Sinusta ei ole kuulunut kahteen vuoteen mitään! Ette te nyt niin kiireisiä voi olla, äiti sanoo hämmästellen ja hiukan surullisena.
- Anteeksi äiti. Tässä nyt vain on ollut kaiken laista.
 Gray kuuntelee sivukorvalla tyttärensä puhetta samalla kun juttelee tämän miehelle.
- Minun korvaani kantautui sellainen juttu, että sinä olisit etsinyt Lisaa tässä vuosi takaperin, Gray ottaa puheeksi.
 Hiukan kiusaantuneena Daniel käännähtää.
- Se on totta. Meilla oli hiukan ongelmia, mutta kaikki on nyt selvitetty, Daniel sanoo vaivaantuneena.
 - Toivon niin. Et saa antaa Lisan määräillä. Sinä olet mies täällä, muista se, Gray sanoo.
Hiukan nolona ja ärtyneenä Daniel vastaa:
- Niinkuin sanoin, meillä oli ongelmia, mutta ne kaikki on hoidettu nyt.
Vakavan näköinen Daniel ja isä kävelevät luoksemme.
- Haluaisin puhua kanssasi kahden kesken, isä ilmoittaa.
- Mikset voi puhua tässä? ihmettelen.
- Lisa, menkää yläkertaan, Daniel sanoo tiukasti.
 Mikä ihme häntä vaivaa?
 - Hyvä on, sanon ja lähden johdattamaan isää portaikkoon.
 Sillä aikaa äiti ja Daniel käyvät keskustelua alakerrassa.
- Teillä on kaunis koti, Candy sanoo.
- Kiitos Rouva Donney, Daniel vastaa.
 - No mitä nyt? sanon isälle kun saavumme minun ja Danielin makuuhuoneeseen.
 - Kylällä on liikkunut paljon huhuja siitä, että viime vuonna Daniel olisi saanut etsiä sinua paljonkin, isä sanoo vakavana.
- Mitä? hätkähdän.
 - Onko se totta Lisa? Et sinä voi karkailla. Sinun pitää kunnioittaa miestäsi sen verran, isä sanoo.
- Anteeksi nyt vain isä, mutta tämä asia ei kuulu sinulle tai kellekkään muullekkaan. Se on minun ja Danielin välinen juttu, sanon kopeasti.
- Lisa! Sinun ei sovi puhua minulle tuohon sävyyn. Vaikka oletkin nyt naimisissa olen yhä isäsi, isä ärähtää.
 - Sinun on turha tuomita minua ennenkuin olet kuullut koko tarinan! Isä, minä ja Daniel menetimme yhden lapsen. Se oli ennen Leeviä. En kestänyt sitä joten lähdin, vuodatan katkerana.
 Isä katsoo minua nyt lempeämmin silmiin.
- Voi pikkuinen. Sinun olisi pitänyt kertoa. Ei karkaaminen auta tuollaiseen menetykseen. Teidän olisi pitänyt tukea toinen toistanne, isä sanoo lempeästi enkä voi mitään kun kyyneleet vierähtävät silmistäni.
 - Voi sinua, isä sanoo ja kaappaa minut halaukseen.
- Sinä olet aina ollut niin tunteikas, isä sanoo.

***DANIEL***

 Suunnilleen tunnin päästä Gray saapuu yläkerrasta synkän näköisenä. Hän luo minuun ymmärtävän katseen ja taidan tietää mistä he Lisan kanssa keskustelivat.
 - Lähdetään kotiin, Gray sanoo lattialla istuvalle Candylle.
- Nytkö jo? Candy sanoo hiukan harmistuneena, mutta nousee ylös.
- On kyllä suloinen poika, Candy lepertelee vielä ennen lähtöään.
 - Eiköhän tämäkin pikkumies lähde nyt nukkumaan, sanon ja nostan pojan syliini kun Lisan vanhemmat tekevät lähtöä.
 Sitten Herra ja Rouva Donney lähtevätkin kohti omaa kotiansa.
 Oven sulkeuduttua huokaisen raskaasti.
 Tästä saattaa tulla vielä raskas ilta.
 Lopen uupuneena nousen portaat yläkertaan pikku Leevi sylissäni.
 - No niin. Äiti tulee imettämään sinut tänään vähän myöhemmin. Koita levätä vähän sitä ennen, sanon pojalle.
 - Kun vielä jonkun aikaa maltat, sanon ja suukotan poikaani.
 Löydän Lisan itkemästä lattialta.
Sydäntäni puristaa kun näen kuinka lohduton Lisa on.
- Voi kulta, sanon ja istahdan Lisan viereen maahan ja otan hänet syliini.
- Oliko hänen pakko tulla tänne muistuttamaan menneistä asioista? Lisa nyyhkyttää. 
- Hän ei tiennyt Lisa. Ehkä meidän olisi pitänyt kertoa aikaisemmin? 
- Mitä se olisi muuttanut? Se ei yksinkertaisesti kuulu heille, Lisa nyyhkyttää.
- He ovat sinun vanhempiasi. He rakastavat sinua, kuiskaan ja rutistan Lisaa.
- Ja minä rakastan sinua, Lisa kuiskaa.

~

Anteeksi kun nää osat on nykyää niin lyhkäsii :o

5 kommenttia:

  1. Mukava osanen:) Ja nyt vilahteli myös poseja! Ymmärrän, että varman vanhemmat on vähän huolissaan lapsestaa kun ei mitään kuulu, mutta olisi Gray voinut ensin kuunnella Lisankin version tarinasta>:( Onneksi ei mitään pahempaa(ainakaan vielä)sattunut, kun vain Lisa taas herkistyi:)

    VastaaPoista
  2. Vastaukset
    1. ^Sun blogi on aivan ihana! Ei haittaa vaikka osat on lyhkäsiä, kun ne on tosi hyviä! En nyt osaa enää kommentoida mitään järkevää, joten sanon sitte et uus banneri on ihana!

      Poista
  3. Mulle olikin kertynyt kaksi osaa, lukaisin ne molemmat. Ihania osia, vaikka menneisyyden kipeät asiat palasivat perheen elämään. Mukava lisä kun Lisan vanhemmat kävivät kylässä.
    Onneksi raskaus ja synnytys menivät tällä kertaa hyvin ja perhe pääsi viettämään mukavaa perhe-eämää. Tuo imetys ja poset toivat mukavaa sisältöä tarinaan.
    Pahoittelen kun kesti tässäkin taas lukeminen, on ollut kaikenlaista hässäkkää kotona.

    VastaaPoista
  4. Kiitos kaikille kommenteista!

    Ei se mitään vaikka aina ei heti ehikkään osia heti lukemaan. Ymmärrän kyllä. Itsellänikin oli viime kuussa vaikka mitä muuta ajateltavaa.

    Olen itse myös iloinen kun sain viimeinkin sen poseplayerin asennettua :3 Piristää tarinan kerrontaa kummasti, vaikka vielä pitää vähän sen käyttöä harjoitellakkin.

    VastaaPoista