sunnuntai 24. marraskuuta 2013

39. OSA


- Rose, kuuletko? kuulen isän äänen vaimeasti jostain taustalla ja avaan varovasti silmäni.
Katselen ihmeissäni ympärilleni, missä minä olen? Huone on aivan vieras. Tunnen valtavaa ahdistusta sisälläni, mutta en osaa sanoa syytä sille.
 Varovasti nousen istumaan ja katson isään.
 - Rose sano jotain, isä sanoo vakavana.
En ymmärrä mistä on kyse. Yritän avata suuni ja sanoa jotain, mutta en saa sanaakaan aikaseksi. Katson lohduttomana isään päin.
- Muistatko mitä on tapahtunut? isä kysyy ja katsoo suoraan silmiini huolestunut ilme kasvoillaan.
Pudistan päätäni ja isä kurtistaa kulmiaan.
- Me muutimme, muistatko? pudistelen päätäni.
- Rose, jotain ikävää sattui matkalla. Me olemme nyt kolmistaan täällä. Äiti, äiti kuoli, isä sanoo ääni värähtäen.
 Peräännyn. Ei, ei se voi olla totta!
 Yht' äkkiä päätäni rupeaa särkemään kamalasti. Hyvin hämärä muistikuva palautuu mieleeni.
 Muistikuva on todella hämärä ja se katoaa melkein samantien.
 Isä kävelee sänkyni vierelle ja nostaa pikkuveljeni syliinsä.
 Varovasti nousen sängystä ylös ja tunnen, että jalkojani aristaa hieman. Kävelen isän luokse. Muistini on täysin tyhjä enkä saa sanaakaan sanottua. Viimeisin muistikuvani on siitä kun Justin syntyi.
 - Tiedän, että tämä tulee olemaan vaikeaa, mutta me selviydymme tästä. Minä pidän teistä huolen. Lupaan sen, isä sanoo.
 - Tule, mennään syömään. Olet nukkunut kolme päivää, sinulla on varmasti nälkä.
Kävelen isän perässä käytävään ja huomaan, että kotimme on valtava.
 Keittiö on alakerrassa. Isä nostaa Justinin syöttötuoliin ja antaa tälle leivankannan jota tämä voi imeskellä.
 Katselen ihmeissäni ympärille. Äiti olisi rakastanut tätä paikkaa.
 Isä selittää, että olemme nyt eri maassa ja täällä puhutaan eri kieltä kun miellä kotona. Täällä vesi tulee suoraan sisälle ja meillä on joku kaasuhella. En ole ikinä kuullutkaan tälläisestä.
 Isä on tehnyt meille soppaa. Menen istumaan häntä vastapäätä.
 - Suostutko sinä asumaan kanssani ilman äitiä? isä kysyy ja katsoo taas minua.
Nyökkään ja jatkan syömistä.
- Mikset sinä sano mitään? isä kysyy.
Kuinka voisin selittää hänelle, etten saa sanaa suustani.
- Minä todella haluaisin, että jäisit asumaan tänne minun ja veljesi kanssa. Leonardo ja Marina varmasti ottaisivat sinut asumaan kotiinsa jos haluat, isä sanoo.
 Pudistan päätä ja jatkan syömistä.
 - Jäät siis todella tänne?
Nyökkään.
 Syötyämme isä näyttää minulle makuuhuoneensa.
 Istahdan lattialle ja samalla katselen kun isä laittaa veljeä nukkumaan.
 Olen tainnut arvioida isän väärin. Minun olisi pitänyt antaa hänelle mahdollisuus jo silloin kun äiti eli. Äiti olisi tullut siitä iloiseksi.
 Justin jokeltaa ja tarttuu isää sormesta, mutta isä vain hymyilee tälle, tosin hieman surumielisesti.
- Tule, näytän sinulle loput talosta, isä sanoo kyykistyen eteeni.
 Talomme on kolmikerroksinen. Ylimmäisessä kerroksessa sijaitsee vierashuone.
 Ja tuleva Justinin huone kunhan hän kasvaa.
 Kierroksen tehtyämme menemme takaisin huoneeseeni. Tunnen viiltävää kipua sisälläni
 Epäröiden kävelen isäni vierelle ja tartun häntä kädestä.
 Isä hätkähtää ja vetää minut syliinsä.
- Voi pikkuinen, minä olen niin pahoillani. Itke vain.
 Rutistan isää kovasti ja tunnen kun ensimmäinen kyynel vierähtää silmästäni, sen jälkeen toinen ja kolmas..

~

Ja sitte kommenttii! :)

torstai 14. marraskuuta 2013

38. OSA

Monte Vistassa päivä alkoi romanttisissa merkeissä ja sääkin oli siihen mainio.
Tänään Iines ja Johan lupautuisivat toisilleen iäksi. Samassa hääpaikassa kun Daniel ja Lisa aikoinaan, nyt maata koristi vain kaunis lumivaippa.
Koko Iineksen perhe oli kokoontunut todistamaan tilannetta. Johanin perhe ei ollut päässyt paikalle. Kaikki olivat hyvin liikuttuneita. Kaikki kun muistivat Iineksen vielä aivan pikkuneitinä.
Nenna oli myös hieman huolissaan ystävästään, jonka kasvua oli seurannut aikuiseksi naiseksi. Hän tiesi mitä avioliitto voisi pahimmillaan tuoda elämään. Hänellä oli vanhempiensa esimerkki ja myös omansa. Hän ei tuntenut Johania, mutta toivoi, että tämä pitäisi Iineksestä hyvää huolta.
Tosin Johanin kasvoilta paistoi pelkkä rakkaus kun he vaihtoivat sormuksia.
Ja Iines hehkui onnellisena.
Kyllä he pärjäisivät, Nenna päätti.
Pari asteli vihkikaaren alta kädet tiukasti yhteen puristetttuina.
- Onneksi olkoon, Nenna henkaisi kun pääsi vihdoin keskustelemaan Iineksen kanssa.
- Kiitos. Olen niin valtavan onnellinen.
- Mitä minun lempi tyttöni täällä puhelevat, Leevi kysyi hymyissä suin astellessaan vaimonsa ja sisarensa luokse.
- Voi minun tulee niin ikävä sinua, Iines huudahti ja kapsahti veljensä kaulaan. Kaikki riidat oli unohdettu jo ajat sitten.
Illalla kun perhe oli päässyt kotiin ja kaikki painuivat omiin punkkiinsa Rose katseli synkkänä vanhempiansa.
Kun he olivat päässeet kotiin Leonardo ja Marina olivat suorastaan juosseet omaan kammariinsa ja nyt isä katseli äitiä tuolla ällöttävän hempeällä katseellaan.
Rose katseli kun isän käsi hakeutui äidin pyöristyneelle vatsalle. Isä ja äiti olivat kertoneet hänelle, että he muuttaisivat kaus täältä kun vauva syntyisi. Se sai hänet entistä surkeammaksi. Uudessa kaupungissa, kenties maassa hän ei tuntisi ketään. Hän saisi vain katsella noita kahta iilimatoa ja uutta tulokasta.
Leevi silitteli onnellisena vaimonsa pyöreää vatsaa. Tällä kertaa hän saisi kokea kaiken myös itse. Sitten kun he olisivat neljästään pois täältä muiden katseitten alta hän uskoi, että saisi myös rakennettua yhteyden tyttäreensä.
- Mitä sinä oikein murjotat täällä? Nenna kysyi kun huomasi synkän tyttärensä.
- En mitään, Rose mutisi äidilleen.
- Hyvä. Mennään sitten nukkumaan, Nenna vastasi haukotellen.
Rose pyöräytti silmiään kun isä tuli taas silittelemään äidin vatsaa. Johan nyt! Rose mietti.
 Rose harmistui entisestään. Hän tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi tässä perheessä. Isä oli saamassa nyt lapsen, jonka elämässä olisi aina mukana. Hänellä ei olisi mitään merkitystä.
Väsyneenä ja harmistuneena hän hypähti alas sohvalta ja käveli vuodettaan kohti minkä alaosa oli nyt tyhjillään. Hän kaipasi jo nyt Iinestä. 
 Kerrossänky narahteli kun hän kiipesi sitä ylös.
 Nenna loi silmäyksen tyttärensä surkeaan olemukseen ja mietti mitä voisi tehdä asialle.
 - Hyvää yötä, Rose mutisi ja heittäytyi vuoteelleen.
Rose ummisti tiukasti silmänsä kun äiti käpertyi isän syliin vuoteelle. 
 Leevi veti Nennan tiukemmin syliinsä ja mietti miten oli tuhlannut liian monta vuotta elämässään turhaan.
- Minä rakastan sinua, Leevi kuiskasi vaimonsa korvaan ja suuteli tätä päälaelle.

***

 Sitten parin kuukauden päästä Nennan synnytys käynnistyi keskellä yötä.
 Leevi oli hätistänyt kaikki pois huoneesta ja sanonut hoitavansa tämän itse. Nenna oli näyttänyt hieman huolestuneelta, mutta Leevi oli vakuuttanut, että hän oli oppinut kaiken laista sillä aikaa kun he olivat erossa.
- Oletko aivan varma siitä mitä teet? Nenna ähkäisi tuskissaan.
- Olen, olen. Ponnista nyt, Leevi vastasi.
- Ponnista nyt! Leevi komensi.
Toisessa huoneessa Daniel istui ja odotti vakavana. Hän saisi tänään toisen lapsenlapsensa. Jotenkin hänen mieleensä tulvahti muisto Leevin syntymästä ja myös lapsen, joka ei saanut elää.
Rose nukkui sohvalla ja näki unta missä vauvat valtasivat heidän talonsa ja lopulta hänet heitettiin kotoa pois, että uusille vauvoille olisi tilaa.
 Muutaman tunnin päästä Leevin sylissä lepäsi pieni poika vauva.
 - Katso rakas. Nyt meillä on pieni poika.
- Nyt meillä on perijä, Nenna hymähti väsyneenä.
 - Niin. Menen näyttämään poikaa Roselle. Lepää sinä nyt.
 - Tee se, Nenna mumisi unisena ja nukahti.
 - Tässä on sinun pikkuveljesi, Leevi ilmoitti ja istahti juuri heränneen Rosen viereen.
- Okei, Rose vastasi ja loi katseen isäänsä.
- Mikä sinun on? Leevi kysyi viimein kun ei saanut Roselta oikein mitään reaktiota.
- Ei mikään, Rose sanoi ja kohtautti olkapäitään.

***
Kolmen kuukauden päästä

 - Lähdetään sitten, Leevi ilmoitti perheelleen.
 - Minä en halua! Enkö minä voisi jäädä tänne? Rose huudahti.
 - Et tietenkään! Mitä sinä oikein puhut? Nenna vastasi.
 Daniel ja Leonardo katselivat hieman huolissaan lähtijöitä.
 - Oletko aivan varma tästä nyt? Leonardo kysyi veljeltään.
 - Olen. Pidä torppa pystyssä. Minä kirjoitan heti kun olemme asettuneet taloksi, Leevi vastasi.
Hitain askeli Daniel köpötteli Rosen luokse ja kaappasi tämän isoon halaukseen.
- Pidä itsestäsi huoli, Daniel kuiskasi tytön korvaan.
- Voi pappa, minun tulee kamala ikävä sinua.
- Niin minunkin sinua, Daniel huokaisi.
 Matkaa varten Leevi oli ostanut heille vain hevoset. Talon ja tavarat he ostaisivat sitten sieltä mihin he kotiutuisivat.
- Osaatko sinä varmasti ratsastaa? Rose kysyi epäillen äidiltään.
- Tietysti. Pidä tiukasti kiinni, Nenna vastasi hymyillen.

~

Tässä tää nyt viimeinkin sitten on. Kestipä mulla kauan väsätä tää. :O Ensi osassa tulee tapahtumaan jotain odottamatonta! Mutta en paljasta sitä vielä! 

Kommentteja taas tulemaan <33