sunnuntai 27. lokakuuta 2013

37.OSA

 Aika lensi kuin siivillä. Talvi oli tullut ja Leevi oli jotenkin asettunut taas taloksi.
Kaikki muut nukkuivat vielä, mutta Leevi ei ollut saanut enää unta, joten hän päätti ruveta valmistamaan aamiaista.
 Sinä aikana kun hän oli ollut yksin maailmalla hän oli oppinut kokkaamaan kaikenlaista. Nyt hän pystyi oikeasti myöntämään itselleen, että oli ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen. Ei siihen tarvittu paljoa rahaa, vaikka sitä hänelle oli kyllä kertynyt. Hän oli onnellinen kun sai taas olla perheensä parissa. Hänen ja Nennan välit olivat taas lämpimät ja muu perhe oli ottanut hänet hyvin vastaan. Kaikki paitsi yksi.
 Ja se oli hänen oma tyttärensä. Rose piti kamalaa etäisyyttä isäänsä ja pysytteli vain silloin samassa huoneessa tämän kanssa kun siellä oli muitakin. Leevi ei oikein tiennyt miten saisi rakennettua jonkinlaisen sillan hänen ja tytön välille. Tyttö ei selvästikkään luottanut häneen. Oliko se edes ihme?
 Unenpöppörrässä Rose haahuili keittiöön ja jähmettyi kun siellä olikin vain Leevi. Leevi nosti jotain uunista ja ehti nähdä hänet. Ei hän voisi enää hiippailla takaisin makuuhuoneeseen ja sulkea ovea.
 - Huomenta, mies toivotti ja Rose mutristi suutaan eikä sanonut mitään.
 - Tein aamupalaa, pannukakkuja. Niistähän sinä tykkäät? Leevi kysyi ja yritti saada jonkinlaisen vastauksen, mutta tyttö oli vain hiljaa ja katsoi häntä.
 - Hyvä on. Ei tarvitse puhua, tule ottamaan.
Leevi ei kuitenkaan ollut vielä antanut periksi. Rose kun istahti keittiönpöydän ääreen Leevi meni oitis tämän viereen istumaan.
Tyttö mulkaisi tätä kerran vihaisesti, mutta alkoi syömään.
 Nyt tai ei koskaan, Leevi ajatteli kun oli vihdoin kahdestaan tytön kanssa.
 - Kuule, minä tiedän, että olen aivan vieras ihminen sinulle, mutta minä olen silti isäsi. Minä en ole lähdössä enää mihinkään, tästä lähtien minä aion olla isä sinulle, joten sinun on aika alkaa totutella siihen ajatukseen, Leevi sanoi lempeästi, mutta napakasti.
 Rose ei vastannut mitään, mutta pieni hymy nousi silti väkisin hänen kasvoilleen.
 Loppu aamiaisen he söivät sulassa hiljaisuudessa.
 Syötyään Rose hyppäsi pois penkiltä ja loi varovaisen katseen isäänsä.
- Kiitos aamiaisesta.
- Ole hyvä vaan, Leevi vastasi ja hymy valaisi hänen koko kasvonsa.
 Nenna astui samaan aikaan haukotellen huoneestaan.
- Huomenta kultaseni, Nenna sanoi ja veti tyttärensä äkisti syliinsä.
- Äiti mitä sinä nyt? Rose sanoi nolona.
- Kunhan halaan rakasta tytärtäni, Nenna sanoi ja hymyili. Hän oli nimittäin kuullut kun Rose oli ottanut ekan oman kontaktinsa isäänsä. Nimittäin kiittämällä tätä vapaaehtoisesti.
 - Sinä teit meille aamiaista tänään. Kiitos, Nenna sanoi liikuttuneena.
- Ei siintä ollut mitään vaivaa sinähän sen melkein joka aamu teet, Leevi sanoi ja sipaisi nopeasti vaimonsa kasvoja.
 Nenna siirtyi syömään aamiaista ja Rose kiiruhti pukemaan ulkovaatteet päälleen.
 - Minä menen ulos, Rose ilmoitti.
- Älä poistu pihasta, Nenna huusi.
- En, en.
 Leevi jäi vakavana tuijottamaan eteensä kun Rose meni ulos.
Hän halusi niin kovasti olla isä tuolla pienelle itsepäiselle tytölle. Kyllähän hän tiesi, että se veisi aikaa, että tyttö luottaisi häneen tai päästäisi vähän lähemmäs itseään.
 - Huomenta, Iines keskeytti Leevin ajatukset kun tämä ilmestyi keittiöön.
- Huomenta, Leevi vastasi mietteissään.
 Leevi huomasi vaimonsa hajamielisen katseen ja käveli tämän perässä makuuhuoneeseen.
 - Mikä nyt on? Leevi kysyi huolestuneena kun Nenna näytti hieman sulkeutuneelta.
 Nenna kääntyi Leeviin päin ja katsoi tätä vakavana.
- Minä luulen, että minä olen raskaana.
 Leevi tuijotti vaimoaan ilmeettömänä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt mitä tämä juuri sanoi.
 Sitten hänen kasvoilleen levisi iso virne kun ajatus pääsi hänen aivoihinsa asti. Leevi veti Nennan syliinsä ja otti tämän kasvot käsiinsä.
Nenna katsoi silmät pyöreenä Leeviin, joka hymyili tälle kuin mielipuolinen ja lopulta painoi huulensa tiukasti hänen huulilleen.
 - Tällä kertaa minä olen mukana kaikessa, Leevi sanoi viimein hymyillen leveästi.
Pihalla Rose seisoi myrtsinä ja tuijotteli eteensä. Hän ei oikein tienyt kuinka suhtautua Leeviin, tai siis isään. Hän kyllä haluaisi antaa Leeville mahdollisuuden, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei halunnut päästää sydämeensä ketään, joka voisi kävellä sieltä pois. Mummo oli ollut hänelle kovin rakas ja hänen menettämisensä sattui yhä. Hän ei halunnut, että kukaan toinen voisi tehdä sellaista lovea häneen.
Taaempaa Daniel katseli mietteissään olevaa pojantytärtään ja käveli tämän luokse.
- Mitä sinä täällä pohdiskelet yksinäsi? Daniel kysyi.
- En mitään ihmeellistä. Kuhan mietiskelen, Rose vastasi.
- Älä näytä noin myrtsiltä. Olet aivan liian nuori pohtimaan syntyjä syviä. Sinun pitäisi olla leikkimässä, Daniel sanoi ja nipisti leikkisästi tyttöä.
- Pappa! Älä viitsi, en ole enää mikään pikkuinen.
- No mutta olethan sinä. Mietitkö sinä täällä taas isääsi?
Rose nyökkäsi vastaukseksi.


- Kuule, haluaisitko sinä, että kerron sinulle isäsi ja Leonardon lapsuudesta?
- Kyllä! Kerro millainen hän oli. Ehkä sitten ymmärrän häntä paremmin.
 Illalla kun kaikki muut olivat jo nukkumassa niin Leonardo ja Leevi olivat jääneet vielä juttelemaan tuvan puolelle keskenään.
 - Kerrohan, mitä kuuluu tulevaisuuden suunnitelmiisi? Tai siis tarkoitan meitä kaikkia ja tätä torppaa.
 - Sinä saat tämän. Siis talon. Saat koko perintöni, minä en tarvitse sitä, Leevi vastasi mutkattomasti.
- Et sinä noin voi sanoa! Leonardo sanoi kauhuissaan.
-Äh, tai siis tarkoitan, että minä aion etsiä minulle, Nennalle ja Roselle ja tulevalle pienokaiselle uuden talon. Haluan, että asumme ihan vain me. Rose pitää minuun etäisyyttä ja minusta asiaa ei auta yhtään se, että hän voi piilotella minua teidän kaikkien selän takana. Minä haluan, että hän näkee minut meidän perheenpäänä niin kuin minä olen, eikä Nenna.

- Ymmärrän. Oletteko te saamassa lisää lapsia? Leonardo sanoi hajamielisenä ja tarttui vain yhteen seikkaan.
- Kyllä. Nenna kertoi minulle tänään. Minä luulen, että me lähdemme kokonaan pois täältä Monte Vistasta, ehkä koko maasta. Me tarvitsemme uuden alun, Leevi selitti veljelleen.
- Aika isoja muutoksia. Mutta tärkeintä kait on se, että te olette yhdessä, Leonardo vastasi.
 - Niin. Puhutaan huomenna lisää, nyt minua väsyttää, Leevi vastasi ja nousi pöydästä.
 - Hyvää yötä.
- Hyvää yötä, Leonardo vastasi ja meni myös omaan kamariinsa.
Leevin astuessa makuuhuoneeseen sieltä kuului vain vaimeaa tuhinaa.
 Seuraavana päivänä Iines meni taas vierailemaan äitinsä haudalla. Hän kävi siellä kerran viikossa pitämässä haudan siistinä. Samalla hän myös muisteli äitiään ja heidän yhteistä elämäänsä.
 - Iines, Johan sanoi varovasti kun saapui paikalle.
Iines oli tutustunut mieheen vähän äidin hautajaisten jälkeen. He törmäsivät aina silloin tällöin sattumalta hautuumaalla. Johan kävi aina pikkusiskonsa haudalla. Heistä oli tullut jonkinlaiset ystävät kuukausien kuluessa.
 - Hei, Iines sanoi varovasti ja kääntyi mieheen päin.
 - Minä olen iloinen, että satuimme taas samaan aikaan tänne. Tämä voi kuulostaa hieman oudolta, mutta haluisitko lähteä kanssani kävelylle. Siis vaihteeksi pois täältä hautuumaalta? Johan kysyi ja naurahti hermostuksissaan.
 - Se olisi mukavaa, Iines vastasi ujosti.
 - Mennään vain, Iines sanoi rohkeammin ja tunsi miten sydän pamppaili hänen rinnassaan.
 Heidän kävellessään alkoi kamala lumipyry.
 - Kuule, asun tässä aivan lähellä. Mitä jos mentäisiin meille lämmittelemään niin voisin saattaa sinut sitten kotiin kun tämä sää hieman selkenee, Johan ehdotti yllättäen.
 - Hyvä on, Iines vastasi koska ei halunnut vaikuttaa pelokkaalta. Hän tiesi, että se ei ehkä olisi sopivaa, mutta Johaniin hän saattoi luottaa.
He keskustelivat niitä näitä matkalla Johanin luo.
 - Tässä se nyt on.
- Asutko sinä yksin? Iines kysyi varovasti.
- Kyllä, eikait se haittaa sinua?
- E- eii ollenkaan.
 Astuessaan sisään Johanin kotiin Iines huomasi, että asunto oli hyvin pelkistetty. Siellä ei ollut mitään turhaa tavaraa.
 - Tule vain tänne istumaan. Minä laitan meille takan päälle, Johan sanoi ja meni sytyttelemään puita.
 Epäröiden Iines istahti Johanin viereen kapealle sohvalle.
 - Täällä on varmaan rauhallista asua, Iines totesi hermostuneena.
- Onhan täällä. Välillä aika yksinäistäkin, Johan vastasi.
 Iines jäykistyi kun Johan yht' äkkiä veti hänet lähemmäs itseään.
- Älä säikähdä. Näin on lämpimämpi, mies sanoi.
 Tovin he istuivat hiljaa sylikkäin ja katselivat liekkejä.
 Iines säpsähti kun tunsi pehmeät huulet omillaan.
 - Mi- mitä sinä nyt?
- Iines. Minä pidän sinuta kovasti.
 - Tulisitko sinä minun vaimokseni?
 - Oletko tosissasi? Iines kysyi varovasti.
 - Kyllä. Minä taidan olla rakastumassa sinuun. Mitäs sanot?
- Kyllä. Mielelläni, Iines vastasi ujosti.
 Vähän myöhemmin kotosalla.
 - Missä ihmeessä hän oikein on? Ei hän yleensä näin myöhään ulkona ole, Leevi pauhasi ja käveli ympyrää.
- Hän tulee varmasti ihan pian. Älä huolehdi, Nenna yritti sanoa rauhoittavasti.
 Samassa ovi aukesi ja Iines astui sisään.
 - Missä ihmeessä sinä olet ollut koko päivän?! Leevi kysyi tiukkaan sävyyn.
 - Leevi älä viitsi, Nenna puuttui puheeseen, mutta silloin ovesta astui toinenkin henkilö sisään.
- Tässä on Johan. Isä tulisitko tänne? Iines kysyi jännittäen.
 - Rose ja Iines tulkaa, Nenna komensi ja osoitti makuuhuonetta.
 - Mutta.
- Miehet hoitavat tämän keskenään. Tule nyt, Nenna sanoi ja Iines totteli masentuneena.
- Mitä tämä tarkoittaa? Leevi kysyi äkeänä edessään seisovalta mieheltä.
 - Leevi, Daniel torui vihaista poikaansa ja käveli miesten luo eteiseen.
 - Minä olen Iineksen isä Daniel Gregor. Mitähän asianne koskee? Daniel esittäytyi, mutta hymyissä suin koska arveli millä asialla mies oli.
 - Minä olen Johan Hammerberg ja haluaisin pyytää tyttärenne kättä.
 - Vai niin. Oletteko keskustelleet tästä jo tyttäreni kanssa?
- Kyllä olen herra, Johan vastasi.
- Sittenhän asia on sillä selvä. Jos sinä lupaat tehdä tyttäreni onnelliseksi ja pitää hänestä hyvää huolta niin minun puolestani te saatte mennä naimisiin.
 - Kyllä lupaan.
Leevi katseli vierestä vihaisena isänsä ja tämän Johanin keskutelua. Oliko isä menettänyt järkensä?
Lopulta Johan alkoi tehdä lähtöä.
Oven pamahdettua kiinni Leevi mulkaisi isäänsä vihaisesti.
- Tunnetko sinä tuota miestä yhtään? Et sinä noin vain voi luvata häntä Iinekselle!
- En häntä, mutta tyttäreni minä tunnen. Jos Iines on suostunut hänelle vaimoksi niin sitten hän menee hänelle vaimoksi. Minä luotan hänen omaan arvostelukykyynsä, Daniel vastasi.
- Olet uskomaton, Leevi puhahti ja marssi makuuhuoneeseensa.
 Hän ei voinut uskoa, että isä oli hyväksynyt miehen tuosta noin vain.
 - Isä on selväsi menettänyt järkensä. Iines mitä tämä tarkoittaa?
- Miten niin? Iines kysyi hämmentyneenä.
 Rose tarkkaili kiinnostuneena mitä seuraavaksi tapahtuisi.
 - Kuinka kauan sinä olet tuntenut tuon miehen? Leevi tiukkasi.
- Pari kuukautta. Miksi sinä olet noin vihainen?
 - Eikö tämä nyt ole hieman hätiköityä. Tunnetko sinä edes häntä?
- Tiedän kaiken tarpeellisen. Me tutustumme koko ajan lisää toisiimme. Älä puutu tähän.
 - Etkait sinä vaan ole raskaana kun te näin kiirehditte?
 - Kuinka sinä kehtaat? Iines kysyi kauhistuneena.
- No vastaa nyt.
 - No en ole! Iines huudahti ja purskahti itkuun ja juoksi Nennan syliin.
 - Älä itke. Leevi nyt vain on järkyttynyt. Hän pitää sinua vielä pikku tyttönä, Nenna kuiskasi tytölle.
 - Anteeksi, Leevi mutisi nolona kun tajusi mitä oli päästänyt suustaan.
- Mikä sinua oikein vaivaa? Nenna kysyi närkästyneenä.
- Anteeksi, en tiedä mikä minuun meni, Leevi sanoi nolona.
- Mennään nyt nukkumaan. Puhutaan lisää huomenna, Nenna sanoi ja meni puhaltelemaan kynttilöitä sammuksiin.

~

Kommentteja taas vaan. Ne piristää mieltä ja innostaa jatkamaan. :)

Anteeksi jos osa tönkköni vähän loppua kohden, mutta kello on neljä aamulla ja väsyttää ja en haluu jättää tätä kesken. 
Nyt meen nukkuu, öitä. :D