lauantai 27. heinäkuuta 2013

29. OSA


 - Minulla on sinulle asiaa.
- No mitä nyt? Leonardo vastaa ja laskee työkalut maahan.
 - Haluan, että pidät etäisyyttä Nennaan! sanon viimeinkin. Olen miettinyt tätä jo pitkään.
 - Anteeksi kuinka? Leonardo kysyy uskomatta korviaan.
 - Haluan, että jätät Nenna rauhaan. Kyllä minä huomaan mitä sinä oikein yrität! Olet juossut hänen perässään jo yli kuukauden!
 - Mitä sinä oikein vauhkoat! Minä olen ollut vain ystävällinen, mutta sitähän sinä, et voi käsittää, koska et tiedä mitä se tarkoittaa! Leonardo huudahtaa.
- Älä jauha sontaa! Sinä yrtität päästä Nennan lähelle. Mutta jos et satu muistamaan hän on minun vaimoni!
 - Minä yritän olla hänelle vain ystävä kun sinä et siihen pysty! Miksi sinä noin vauhkoonnut tästä? Ethän sinä edes halunnut mennä naimisiin hänen kanssaan?
- Mutta menin silti! Jätä hänet rauhaan! Huudan vihaisena veljelleni.
 Vihaisena marssin portaikkoon ja manailen Leonardoa.
- Sinä et voi minua komentaa! Leoanrdo tuhahtaa perääni.
 Daniel sattui vahingossa kuulemaan poikiensa puheet, eikä pitänyt keskustelun sävystä ollenkaan.
 Hän marssi mietteissään sisälle taloon.
 Hän melkein osasikin odottaa sitä mitä kuuli kun tuli sisään. Leevin ja Nennan makuuhuoneesta kuului hentoista nyyhkytystä.
 Juuri tälläisissä asioissa tuli hyvin esille se miten lapsia Leevi ja Nenna vielä olivatkaan. Mustasukkaisuudellaan Leevi vain satutti herkkää Nennaa.
 Daniel ei oikein tiennyt miten tätä asiaa olisi pitänyt käsitellä. Olihan hän perheenpää, mutta Leevi oli Nennan aviomies. Eihän voinut noin vain mennä puuttumaan toisten avioliittoon. Muuten Leevistä ei ikinä kasvaisi kunnon miestä, joka osaisi ottaa vastuuta tekemisistään.
 - Oletko käynyt juttelemassa hänelle? Daniel kysyy hiljaa vaimoltaan.
 - Hän haluaa olla rauhassa. Aluksi minä ajattelin, että nämä ovat vain sellaisia pikku riitoja niin kuin sinulla ja minullakin silloin aikoinaan, mutta tätä on jatkunut jo aika kauan, Lisa huokaisee miehelleen.
- Olet oikeassa. Minä puhun Leeville, Daniel vastaa ja marssii ovesta ulos ja löytää Leevin tuijottelemasta tyhjyyteen.
 Havahdun kun ovi lämähtää kiinni takanani.
- Meidän täytyy vähän jutella, isä sanoo vakavana.
 - En jaksa nyt, sanon ja kävelen isän ohi mennäkseni sisään, mutta yht'äkkiä isä tarttuu ranteeseeni ja riuhtaisee minut takaisin luokseen.
 - Kuulin sinun ja veljesi keskustelun, enkä ole ollenkaan tyytyväinen kuulemaani!
 - Salakuuntelitko sinä meitä? No ihan sama, se oli totta, joka sana!
 - Niin tai näin. Et voi purkaa mustasukkaisuuttasi vaimoosi!
 - Minä en ole mustasukkainen! Sitä paitsi, Nenna ihan itse antaa aihetta suuttumukselleni. Hän antaa Leonardon lähestyä itseään!
 - Mitä sinä oikein höpötät poika! Nennahan yrittää olla sinulle mieliksi minkä kerkeää. Etkö sinä hölmö, edes huomaa miten hän hehkuu seurassasi.
 - Pötypuhetta isä. 
 - Sanohan sitten, jos hän ei pitäisi sinusta, miksi hän itkee tuolla, joka kerta kun sinä suutuspäissäsi poistut huoneestanne?
- Hän on vain vihainen. Ei hän mitään siellä itke! puolustaudun.
- Sinä suljet vain silmäsi siltä. Joka kerta kun huudat hänelle ja poistut tyttö rukka purskahtaa itkuun. Leevi sinun pitää olla lempeämpi! Nenna on kokenut kovia, etkä sinä huomioi häntä mitenkään. Ruuan jälkeen sinä viet hänet ulos ja te vietätte kahdestaan päivän. Onko selvä?
- Et puuttuisi tähän isä, vastaan nolona.
- Onko selvä? isä murahtaa.
- Hyvä on, vastaan nolona.
Sisälle astuessani huomaan Nennan jonka kasvot punoittavat. Hän kääntää kasvonsa pois kun katseemme kohtaavat.
Leonardo hymähti salaa tyytyväisenä kun Nenna ei istuutunut Leevin viereen.
Minun olisi tehnyt mieli potkaista veljeäni kun hän istahti hymyissä suin Nennan viereen pöydässä ja virnisti minulle.
- Lähdetään kävelylle, murahdan Nennalle kun olemme syöneet.
Nenna katsoo minuun vihaisesti, mutta kävelee perässäni ulos.
- Mennään rannalle, mutisen ja Nenna seuraa hiljaa perässäni.
Kävellessäme rantaan päin huomaan Margareetan ja Taylorin. Tytöt katsahtavat meihin ja rupeavat kikattamaan.
- Eivätkö he ole ystäviäsi? Etkö halua mennä tervehtimään? kysyn synkältä Nennalta.
- En todellakaan halua mennä tervehtimään heitä, Nenna mumisee ja pian ymmärrän miksi.
- Katso nyt, tuolla se " onnellinen" pari  nyt menee, Margareetta sanoo Taylorille.
- Leevi otti hänet kuulemma säälistä, Taylor vastaa ja tirskahtaa.
- No en ihmettele yhtään. Eihän hän nyt oikeasti edes ole Nennasta kiinnostunut, Margareetta sanoo ja tytöt purskahtavat hersyävään nauruun.
- Onko tuollaista jatkunut kauan? Menenkö sanomaan heille jotain? kysyn järkyttyneenä Nennalta.
- Anna heidän olla. Eivätkä he väärässä olekkaan, Nenna mumisee vastauksen.
Tytöt jatkavat ilkeää keskusteluuan luullen, ettei heitä kukaan kuule.
Olen järkyttynyt. Muistaakseni nuo tytöt olivat Nennan parhaita ystäviä. Miten he ovat noin ilkeiksi ruvenneet.
- He ovat väärässä! En minä säälistä sinun kanssasi mennyt naimisiin, sanon Nennan selälle.
- Älä valehtele minulle! Nenna tiuskaisee ja juoksee rantaan.
Rannalle päästyämme kapuamme perheemme veneeseen.
- Minä en olisi ikinä mennyt naimisiin säälistä. Kait sinä nyt sen tiedät? yritän vakuuttaa edessäni istuvalle tytölle.
- Minä en keksi mitään muutakaan syytä! Et katsonut minuun päinkään ennen kuin olin joutua Kaarlon kanssa naimisiin, Nenna sanoo ja katsoo muualle.
 - Kyllä minä katsoin. Minä halusin vain vapautta niin kuin hyvin tiedät, tunnustan.
 - Et katsonut! Sinä olit aina todella ylimielinen minua kohtaan ja minä hölmö olin silti ihastunut sinuun, Nenna mumisee.
- Sinä itse olit todella viileä minua kohtaan. Aina kun halusin saattaa sinut kotiin sinä vain paasasit minulle, mumisen takaisin.
 Sitten olemme pitkän ajan hiljaa ja kuuntelemme vain meren ääniä.
 - Minä olen päättänyt lähteä merille, rikon viimein hiljaisuuden.
 - Meinaatko sinä jättää minut? Nenna parahtaa kauhuissaan.
 - Kuuntele loppuun. Minä aion ottaa sinut mukaan.
 - Miksi? Miksemme voi jäädä kotiin, Nenna tivaa.
- Koska minä en saa enää henkeä kotona, huokaisen.
- En minä halua lähteä. Leevi, jäädän kotiin.
 Hiljaisuuden vallitessa palasimme kotiin.
- Nenna. Me vain riitelemme koko ajan jos jäämme tänne.
- Vain siksi, että sinä syyttelet minua! Nenna tiuskaisee.
 Tartun Nennaa ranteesta ja pyöräytän hänet syliini.
- Minä vain pelkään menettäväni sinut, kuiskaan kun huulemme erkanevat.
 - Et sinä voisi. Et ikinä. Minähän rakastan sinua, Nenna sanoo ujosti.
 - Rakastatko? kysyn epäilevästi.
- Rakastan. Siksi minä suutun niin kovasti kun sinä epäilet minua, Nenna vastaa.
 - Minäkin rakastan sinua, sanon ja painan uudelleen huuleni vaimoni huulille.
 Rutistan Nennan tiukemmin kainalooni kun hän purskahtaa itkuun.
 - Lähde kanssani. Pyydän.
- Hyvä on, Nenna sanoo ja katsoo minuun itkuisin silmin.

~