lauantai 21. joulukuuta 2013

41. OSA

 Rose oli viimein täyttänyt viisitoista vuotta ja isä oli vihdoinkin antanut hänelle hieman vapautta. Hän sai viimeinkin käydä yksin kaupungin kirjastossa. Hän oli vain vahingossa unohtanut ajantajun ja ulkona tuikki jo tähdet.
 Rose huomasi sivusilmällään Jeffin juoksevan häntä kohti.
Pojasta oli tullut oikea riesa tultuaan teini- ikään. Ennen poika ei ollut edes huomannut häntä, mutta nyt tämä koitti liehitellä häntä koko ajan. Ja Rose ei ollut pätkääkään kiinnostunut pojasta. Kuinka voisikaan olla? Jeffiä kiinnosti vain hänen ulkonäkönsä ei mikään muu. Niin kuin muitakin kaupungin poikia.
 Isä sai tämän tästä olla hätistelemässä liian innokkaita kosijoita pois ovelta.
Rose katsoi ympärilleen kuin etsien piilopaikkaa. Hän ei tänään jaksaisi kuunnella Jeffin löpinöitä.
 Enempiä miettimättä hän pinkaisi juoksuun.  Rose juoksi kuin henkensä hädässä.
 Hänen tappiokseen hän ei vain huomannut puiston laidalla ruokailevaa hevosta eikä tämän omistajaa.


 Rose kompastui maassa loikoilevan nuoren miehen jalkaan ja tömähti nurmikolle.
 - Auh, mies huudahti kun Rosen jalka potkaisi tämän nilkkaa kovaa.
- Sattuiko teitä neiti? mies kysyi kun havaitsi nuoren tytön vieressään.
 Rose pudisti päätään ja mies auttoi tämän ylös maasta.
Rose katsoi suoraan Thomasin ruskeisiin silmiin. Rose ei ollut nähnyt poikaa moneen vuoteen, josta tosin nyt oli kasvanut jo aikuinen mies.
 Rose katsoi ilme peruslukemilla Thomasia kun mies selvästi mittaili häntä.
 Sitten miehen ilme muuttui yht' äkkiä lempeäksi.
- Rosehan se oli? Siis nimesi?
Rose nyökkäsi hämmästyneenä. Thomas muisti hänet!
 - No aiotko sinä mennä vihille veljeni kanssa? mies murjaisi.
Rose pyöräytti silmiään ja pudisti sitten päätään kieltämisen merkiksi.
 - Hänestä taitaa olla aika paljon vaivaa?
Rose nyökkäsi.
 Rose hymyili ensimmäistä kertaa miehen seurassa. Yleensä kaikki yrittivät vain kosiskella häntä tai jotain muuta yhtä sopimatonta. Mutta Thomas jutteli hänelle. Ilman mitään taka- ajatuksia.
 - Kello alkaa olla aika paljon. Saisinko tarjota sinulle kyydin kotiin?
 Rose katsoi yllättyneenä miestä ja sitten kuin kavahtaen tämän hevosta ja pudisti päätään.
- Täältä on aika matka kotiisi. Anna minun viedä sinut, mies maanitteli.
Ja tovin kuunneltuaan suostutteluja Rose nyökkäsi viimein.
Thomas auttoi Rosen taaksensa hevosen selkään. Rosesta tuntui kun hänen sydämensä pamppailisi liian lujaa. Hän ei ollut tuntenut mitään tälläistä ikinä.
 Kotona Leevi oli jo hermona kun tytärtä ei kuulunut kotiin.
 Pian hän sai kuitenkin huokaista helpotuksesta kun Rose käveli Thomasin perässä aulaan.
- Hyvää iltää herra Gregor, Thomas tervehti.
- Iltaa? Leevi vastasi hämmentyneenä.
 - Mikäs teidät toi tänne? Leevi kysyi ja loi kysyvän katseen tyttäreensä.
- Törmäsin tyttäreenne puistossa ja tarjouduin saattamaan hänet kotiin.
- Kiitos paljon vaivannäöstänne, Leevi vastasi.
- Ilo oli kokonaan minun. Nyt minun on kyllä palattava kotiin. Hyvää illan jatkoa, Thomas toivotti.
- Isällenne terveisiä.
- Kerron.
Thomas lähti ja isä ja tytär jäivät kaksistaan aulaan seisomaan.
 - Rose, minä olen ymmälläni. Mitä tämä tarkoittaa?
Rose kohautti vain harteitaan isälleen.
 - Sinun olisi pitänyt tulla kotiin jo monta tuntia sitten, Leevi jatkoi ja Rose loi nolona katseen mattoon.
- Kerrohan, pitäisikö minun hommata sinulle esiliina? Leevi kysyi tiukasti ja Rose nosti katseensa isäsä silmiin ja pudisti vimmatusi päätään.
- Täällä pörrää nykyään paljon nuoria herroja kyselemässä minulta sinun kättäsi. Et ole osoittanut aiemmin huomiota kenellekkään. Ethän vain ole tehnyt Thomasin kanssa mitään sopimatonta?
Rose tuijotti isäänsä järkyttyneenä, eikä voinut uskoa, että isä edes kysyi sellaista.
 - Joka tapauksessa, en pidä siitä, että kuljeskelet yksin pitkin kylää. Tulehan sitten syömään iltapalaa, sen jälkeen saat mennä nukkumaan.
Leevi liittyi Rosen seuraan keittiöön, mutta ei ottanut itselleen syötävää. Hän mietti miten aika olikaan mennyt nopeasti. Nyt hänen pienen tyttärensä ympärillä pörräsi kosijoita.
 - Ymmärräthän sinä sen, että jossain vaiheessa sinun on mentävä naimisiin? Leevi kysyi varovasti.
Rose nosti nopeasti katseensa leivästä isäänsä ja katsoi tätä anovasti.
- En minä halua sinulle kiusaa tehdä. Rakastan sinua ja Justinia eniten tässä maailmassa. Mutta minäkään en elä ikuisesti ja silloin kun minä en ole täällä haluan, että joku muu pitää huolta sinusta, Leevi selitti.
Rosen olisi tehnyt mieli kiljua turhautumisensa ulos, mutta hän ei pystynyt. Vielä jonakin päivänä hän puhuisi suunsa puhtaaksi. Kyllä hän vielä puhuisi! Rose päätti.
 Kiukustuneena hän nappasi lautasen pöydältä ja vei sen keittiötasolle odottamaan huomista kun kotiapulainen tulisi jälleen siivoamaan.
 Hän marssi yläkertaan katsomattaankaan isäänsä ja puki yöasun ylleen.
 Se oli niin väärin, että tätä maailmaa hallitisivat miehet. Ilman miestä ei pärjäisi, ilman miestä ei olisi elämää ja plaa, plaa. Naiset eivät muka osanneet ajatella itse, eikä heillä ollut muuta virkaa kun synnyttää lapsia.
 Rose kömpi väsyneenä ja kiukkuisena sänkyynsä pitkän päivän jälkeen.
Oli päivässä jotain hyvääkin ollut. Hän oli tavannut taas Thomaksen. Rose ei oikein tienyt mitä ajatella Thomaksesta. Tämä oli mukava ja otti hänet huomioon, toisin kuin idiootti veljensä.
 Ovelta kävi koputus ja Leevi astui sisään.
- Rose, ethän sinä vain suuttunut. Minä haluan sinulle vain kunnon elämän. Ei tämä ole sopivaa elämää kaltaisellesi nuorelle naiselle, että vain istut kotona tai kirjastossa päivät pitkät.
 Rose nosti kätensä peiton alta ja huitoi isäänsä poistumaan.
Hän ei todellakaan jaksanut kuunnella tuommoista nyt.
- Hyvää yötä, Leevi toivotti ja poistui sitten.
 Seuraavana päivänä toisaalla
 - Anteeksi kun häiritsen teitä herra, mutta isällänne on asiaa teille, palvelustyttö Molly ilmoitti.
 Thomas lopetti soittamisen.
- Kiitos Molly.
 - Läydätte isänne vaaleanpunaisesta siivestä, Molly sanoi ja katseli nuoren Thomasin komeita kasvoja. Thomas oli niin komea ja ystävällinen. Mikä onni heidän maalleen, että Thomasista tulisi seuraava herttua eikä tämän veljestä Jeffistä.
 Thomas nousi pienon äärestä ja käveli yläkertaan etsimään isänsä.
Vaaleanpunaisesta siivestä Thomas löysikin isänsä aivan niin kuin Molly olikin kertonut.
 - Sinulla oli asiaa isä.
- Istuhan alas poikani. Minulla on tärkeää asiaa.
 - Minä olen päättänyt, että sinun on aika astua tilalleni.
 - Mitä sinä oikein tarkoitat isä. Enhän minä vielä voi, Thomas sanoi häkeltyneenä.
 - Kyllä sinä voit. Minä alan tulla vanhaksi, mutta ennen kaikkea minä olen sairas. Minä en jaksa enää niin kuin ennen. Minulla on vain yksi ehto. Sinun täytyy mennä naimisiin, Harry selitti.
 - Olet siis aivan tosissasi?
- Kyllä. Etsinkö minä sinulle sopivan vaimon vai tuleeko mieleesi ketään?
- Itseasiassa tulee. Mitä mieltä olisit Leevin tyttärestä Rosesta? Thomas sanoi isänsä yllätykseksi.
 - Mikään ei voisi olla minulle mieluisempaa. Heillä ei ole aatelisarvoa, mutta hyvä paikka yhteiskunnassamme. Tyttö ei puhu, joten hän ei häiritsisi sinua tehtävissäsi niin kuin monella naisella on tapana. Tosin, Leevi on erittäin suojelevainen tytärtään kohtaan. Hän ei suostunut kun Jeff kysyi hänen tyttärensä kättä. Miksi luulet, että hän suostuisi kun sinä kysyt?
- Minä uskon, että Leevi suostuisi. Hän ei suostunut, koska luulen, että Rose antoi ehdottoman ein Jeffille. Vaikka Leevi haluaa tyttärelleen parasta, niin luulen, että hän haluaa myös tälle aatelisarvon. Sitä paitsi minä saatoin Rosen eilen kotiin. Siihen ei ole pystynyt vielä kukaan kylän pojista. Luulen, että se antoi Leeville toivoa tytön suhteen.
- Hyvä on. Mennään keskustelemaan Leevin kanssa, Harry vastasi pojalleen.

~

Anteeksi taas tynkä osa. Mutta tähän oli hyvä päättää.
Muistakaahan, että kommentit saattavat nopeuttaa osien ilmestymistä. ;)