6.OSA

 Lisa oli kävellyt jo kilometrejä ja nautti raikkaasta luonnon ilmasta.

Gray ja Julius olivat lähteneet metsästämään ja Candy oli alkanut pyykkäämään. Pyykkääminen ei Lisaa kiinnostanut joten tyttö oli lähtenyt omille teilleen. Lisa oli ylittänyt kaupunginrajan jo ajat sitten, mutta uteliaisuus vei vallan. Hän halusi niin kovasti nähdä millaista olisi muualla. Lisa tiesi, että hän ei todellakaan saisi olla täällä.

Lisa katseli puihin joissa linnut lauloivat. Täällä oli niin kaunista. Lämmin tuuli puhalsi Lisan kasvoihin ja Lisa tiesi, että aurinko laskisi pian. Hän oli jo ollut liian kauan poissa.

Lisa kuuli rasahduksen pensaikosta ja kauhukuvat täyttivät hänen mielensä. Mitä jos joku toisesta klaanista näkisi hänet?

 Lisa kääntyi varovasti taaksepäin ja huokaisi helpotuksesta kun näki Danielin.

Daniel oli Juliuksen paras ystävä. Rasittava sellainen. Pojat luulivat aina olevansa kaikessa oikeassa ja eivät ikinä suostuneet ottamaan häntä retkilleen mukaan.

 -Mitä teet täällä? Daniel tokaisi tylysti Lisalle.

-Olen kävelyllä, Lisa vastasi kopeasti.

-Et saisi olla täällä. Lähde heti takaisin kotiin, Daniel sanoi kylmästi.

 -Mikä sinä olet minua komentelemaan? Et itsekkään saisi olla täällä, Lisa napautti takaisin.

-Tyhmä. Minä olen poika, joten se on ihan eri asia. Sitäpaitsi sinä asut todella kaukana täältä. Huomaatko aurinko laskee, Daniel vastasi terävästi auringon viime säteitten osuessa häneen.

 Lisa katsoi Danieliin terävästi ja kääntyi.

 -Heippa, Lisa tokaisi ja pinkaisi juoksuun, että pääsisi nopeammin takaisin kotiin.

 -Luuletko, että osaat kotiin täältä? Daniel huusi nauraen.

-Tietenkin osaan, Lisa tuhahti.

 Kilometrin juostuaan Lisa vaihtoi kävelyyn ja katseli ympärilleen. Hänellä ei ollut hajuakaan missä hän oli.

 Daniel seurasi hiljaa perästä. Häntä ei olisi muuten voinut vähääkään kiinnostaa koko tyttö, mutta Lisa oli Juliuksen sisko, joten ei hän voinnut hänen antaa eksyä metsäänkään.

 Lisa kuuli oksan katkeavan lähistöllä ja hänen olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun pelosta.

Mitä jos joku kaappaisi hänet ja hän ei pääsisi enää ikinä kotiin?

 -Rauhoitu, minä se vain olen, Daniel sanoi kun huomasi Lisan tärisevän pelosta.

-Seuraatko sinä minua! Lisa kysyi vihaisena ja salaa helpottuneena.

-Minä saatan sinut kotiin, Daniel vain sanoi.

 -En tarvitse apua. Löydän kotiin kyllä itsekkin, Lisa sanoi vihaisena.

 -Sinä kävelet ihan väärään suuntaan! Sitäpaitsi alkaa tulla pimepä, luuletko, että tytön on turvallista kävellä yksin edes meidän klaanin keskuudessa? Daniel kysyi ja sai Lisan vihan lauhtumaan.

 -Hyvä on sitten, Lisa mumisi vastaukseksi.

 Tähdet syttyivät taivaalle ja vain hiekka rahisi heidän jalkojensa alla.

-Eikö sinun pitäisi olla jo kotona? Lisa rikkoi hiljaisuuden.

-Pitäisi. Mutta isä ei ole vihainen kun selitän hänelle miksi olen myöhässä, Daniel vastasi ja sitten he taas kävelivät hiljaisuuden vallitessa.

 -Minä lähden etsimään häntä kohta uudestaan, Gray sanoi hermosuneelle Candylle.

 -Hän on ollut koko päivän poissa, Candy nyyhkäisi.

 -Ei sinun olisi tarvinut tulla tänne asti, Lisa sanoi kun he pääsivät Donneyjen kotipihaan.

-Voin yhtä hyvin moikata Juliusta kun kerran kävelin tänne asti, Daniel vastasi.

Lisa avasi raskaan oven ja molemmat lapset pujahtivat sisälle.

 Gray marssi ensimmäisenä tulijoita vastaan.

-Missä hemmetissä sinä olet ollut?

 -En huomannut yhtään, että aika meni niin nopeasti, Lisa sopersi Candynkin marssiessa paikalle.

 -Herra Donney. Saatoin Lisan kotiin. Huomasin hänet kaupungin rajan luona, Daniel sanoi hieman muuttaen totuutta.

-Kiitos, että saatoit hänet kotiin. Lisa ei saisi poistua kotipihasta joten hän ei luultavasti osannut sieltä kotiin vai mitä? Gray kysyi.

-Kyllä. Aivan niin, Daniel vastasi.

 -No onneksi kumpikaan teistä ei ollut rajojen ulkopuolella, Gray huokaisi.

-Tule Daniel syömään. Gray vie sinut varmasti kotiin sen jälkeen, Candy ehdotti.

-Joo. Minulla onkin isällesi asiaa, Gray pohti.

 Daniel meni kiitollisena syömään pitkän matkan jälkeen. Rouva Donney teki maailman parasta ruokaa. Heillä kotona he söivät mitä milloinkin kun hän asui isänsä ja isoveljensä kanssa.

 - Vai kaupungin rajalta löysit minut, Lisa tuhahti.

 -Et uskaltanut sanoa, että olit itsekkin kaupungin rajojen ulkopuolella, Lisa sanoi hiljaa, että vain Daniel kuuli.

-Tiedätkö millainen haloo siit olisi noussut? Daniel suhahti.

 -Kiitos paljon ateriasta Rouva Donney, Daniel sanoi ruuan syötyään.

-Ole hyvä vain, Candy hymyili.

 Grayn ollessa valjastamassa hevosta Julius istahti Danielin seuraksi.

-Missä sinä oikeasti törmäsit häneen? Julius kysyi.

 -Kaupungin ulkopuolella siellä metsässä missä käytiin silloin, Daniel supatti.

-Oliko Lisa siellä asti? Julius kysyi kauhuissaan.

-Joo, Daniel nyökkäsi.

-Hyvä, että saatoit hänet kotiin, Julius sanoi vakavana.

-No se lähti ihan väärään suuntaan kävelee heti, Daniel sanoi.

 -Noniin. Lähdetään, Gray tuli sanomaan.

 -Nähdään taas, Daniel huikkasi Juliukselle ja lähti Grayn kanssa kotia kohti.

 -Älä mene sinne enää, Julius sanoi heidän mennessä nukkumaan.

-Olet siis itsekkin ollut siellä! Lisa äkkäsi. 

-Olen, mutta silloin me näimme Danielin kanssa toisen glaanin jäseniä ja ne miehet eivät olisi tytöille mukavia, Julius sanoi vakavana.

-Hyvä on ymmärrän. En mene sinne enää, Lisa sanoi hiljaa.

 -Mutta onneksi prinssi rohkea tuli pelastamaan sinut ennenkuin mitään sattui, Julius sanoi ja purskahti nauruun omalle vitsilleen.

-Älä naura! Daniel ei todellakaan ole mikään prinssi rohkea, Lisa tuhahti.

-Sinun kannattaisi ajatella sitä. Danielin isä on isän hyvä ystävä, kenet luulet, että isä järjestää sinulle puolisoksi? Julius sanoi virnistäen.

-Oletko tosissasi? Siihenhän on vielä tosi kauan aikaa. Älä puhu tuommoisia, Lisa sanoi järkyttyneenä.

-Tollaset asiat sovitaan hyvissä ajoin, Julius vastasi.

 -Molemmat petiin nyt! Candy komensi avattuaan oven.

 -Hyvää yötä, Julius sanoi ja kömpi vuoteeseensa.

 -Ja sinä neitiseni. Älä säikäytä minua enää ikinä tuolla tavalla, Candy sanoi ja napautti luunapin Lisan otsaan.

-Anteeksi, Lisa sanoi nolona ja järkyttyneenä Juliuksen sanoista. Hän ei halunnut edes ajatella avioliittoa. Olihan hän vasta 11-vuotias.

 -Hyvää yötä, Lisa mumisi Candyn puhaltaessa kynttilän sammuksiin.

 Aamuyöllä Gray palasi kotiin ja kaappasi Candyn suudelmaan.

 -Minulla on kerrottavaa sinulle. Et ehkä pidä siitä, sillä onhan se vähän aikaista, mutta ajattele järkevästi ennenkuin suutut, Gray aloitti varovasti.

-No kerro, Candy huokaisi väsyneenä.

 -Kun vein Danielin sisälle juttelin myös hetken Maunortin kanssa. Puhuimme hieman tulevaisuudesta. Maunorthan on yksi vanhimmista ystävistäni ja luotan häneen todella, Gray selitti.

 -Ja minä todellakin haluan lapsillemme kaikkein parasta. Niinpä me sovimme, että sitten kun se aika tulee käsille niin Lisa ja Daniel menevät naimisiin, Gray lopetti viimein.

 Candy huokaisi raskaasti.

-Eikö tuo nyt ole vähän liian aikaista?

-Nämä asiat sovitaan yleensä jo lasten syntyessä. En todellakaan halua, että Lisa joutuu naimisiin jonkun vanhan äijän kanssa. Daniel on mukava poika ja Juliuksen paras ystävä. Mistä löytäisimme Lisalle paremman miehen? Gray kysyi.

-Sinähän sen päätät, Candy vastasi.

~