Prologi

Yhdeksäntoistavuotias Candy katseli ahdistuneena lammelle. Hän oli vanhempiensa ainut lapsi ja oli aina tehnyt niinkuin pyydettiin. Hänen vanhempansa rakastivat häntä syvästi ja hän oli aina koittanut toimia esimerkillisen tyttären tavoin. Hänen isänsä ei halunnut naittaa häntä pakolla vaan odotti, että Candy tapaisi pian sen oikean miehen, jonka kanssa haluaisi perustaa perheen.
Candyn sydäntä puristi.
Hän oli pettänyt vanhempiensa luottamuksen. Pahimmalla mahdollisella tavalla miten tytär pystyi vanhempansa pettämään.
Ja jos hän jotain teki niin katui.

Kesä oli jo pitkällä ja aurinko porotti suoraan Candya päin. Hänen oli pakko hakeutua katoksen suojaan.

Mutta ennenkuin hän ehti edes istahtaa penkille tuttu huononolon aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Tuntui kun hänen sisällään olisi ollut pieni sotajoukko sotimassa.

Kyyneleet koittivat väkisin hakeutua hänen silmiinsä, mutta hän ei antanut pelolle periksi.

Tämä kaikki sen yhden erehdyksen takia. Ja hän oikeasti katui. Paljon.

Hän tyhmä tytön hupakko oli mennyt luulemaan sitä rakkaudeksi.

Mutta sitä se ei todellakaan ollut.

Mutta Candy oli ollut vilpitön. Hän erehtyi luulemaan pientä ihastusta rakkaudeksi ja oli heittäytynyt sen tunteen vietäväksi.

Candy istahti ärtyneenä penkille ja sätti itseään.

Olisihan hänen pitänyt tietää, että se ei merkannut miehelle, ei pojalle mitään. Sitä heittiötä ei voisi mieheksi kutsua. Hänen ja Grayn suku vihasivat toisiaan. Candy ei edes muistanut miksi? Se oli joku hyvin vanha riita joka oli tapahtunut lähes 70 vuotta sitten. Ei häntä kiinnostanut. Gray oli muutenkin aina ollut ilkeä hänelle. Kyläkoulussa poika ei ollut ikinä huomioinnut Candya. Mulkoillut vain aina vihaisesti.  Ja hän typerys oli silti aina ollut ihan lääpällänsä tähän. Ja Gray oli totisesti tiennyt sen.

Sitten eräänä iltana kylässä järjestettiin tanssiaiset. Kaikkien vanhemmat pakottivat lapsensa sinne siinä toivossa, että löytäisivät heille puolison. Ja niinkuin yleensäkin Candy seisoi nurkassa läpeensä kyllästyneenä siihen touhuun. Kyllä naisella varmasti oli oltava jokin muukin tarkoitus kun perillisten synnyttäminen. Siinä mietteissään seisoessaan Gray oli tullut pyytämään häntä tanssiin ylimielinen virne kasvoillaan, mutta niinkuin Candylle oli opetettu hän tarttui Grayn käteen ja meni tanssimaan.

Gray oli ollut outo. Niin erilainen kuin yleensä. Ystävällinen. Ja pian Candy oli saanut kokea ensimmäisen suudelmansa ja sitten...

Candy pomppasi turhautuneena ylös ja katseli hevostaan joka mussutti ruohoa.

Kuinka hän oli voinut olla niin tyhmä. Eihän Gray ollut luvannut mitään. Ja hän ei totisesti kertoisi tästä hänelle. Hän kärsisi yksin seurauksensa.

Isä olisi vihainen ja todella pettynyt häneen. Luultavasti häntä ruvettaisiin karttelemaan ja jutut kiertäisivät pitkin pitäjää ja kaikki ihmettelisivät miten kiltti ja kunnollinen Candy oli joutunut harhapoluille.

Candy veti syvään henkeä ja asteli hevosensa Alicen luokse.

-Minä olen niin pulassa, hän huokaisi hevoselleen.

Candy kipusi vaivalloisesti hevosensa selkään. Hän ei ollut mikään maailman paras ratsastaja.

Ratsastaessaan kotia kohti Candy oli peloissaan. Koska hänen pitäisi kertoa vanhemmilleen? Pitäisikö hänen sittenkin vain lähteä johonkin kauas pois, ettei tuottaisi häpeää perheelleen.

Pian hän joutui kuitenkin laskeutumaan ratsunsa selästä koska tunsi jotain olevan tuloillaan.

Alice katseli ihmeissään kun hänen emäntänsä oksensi tienviereen. Candy vain toivoa saattoi, ettei ketään ollut näkemässä.

Pian hänen olisi kerrottava isälle. Äitiä hän ei ainakaan voinnut huiputtaa oireillaan.

Illalla Candy vain kyhnötti makuukamarissaan ja toivoi, että kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Mutta toive oli turha. Pian hän kuuli askeleet portaikossa.

-Kultaseni, mikset tule syömään kanssamme? Candyn äiti Melissa Angora kysyi tultuaan huoneeseen.

-Minulla ei ole nyt nälkä äiti.

-Ja höpsis. Olet koko päivän ollut ratsastamassa, Melissa vastasi tyttärelleen.

-Äiti haluaisin nyt olla vain hetken yksin, Candy sanoi varovasti.

-Lapsirakas, mikä sinua vaivaa? Olet viimekuisten tanssiaisten jälkeen ollut ihan outo. Tapahtuiko siellä jotain ikävää?

-Äiti anna olla. Haluan olla vain rauhassa.

-Ja nyt loppuu tuo tuommoinen. Nyt kerrot minulle mikä mieltäsi painaa! Melissa komensi.

Candy nousi ylös hermostuneena, mutta päätti olla rohkea.

-Minulla ehkä saattaisi ollakkin jotain kerrottavaa, Candy sanoi hiljaa.

Melissa katsoi Candya pitkään silmiin ja sanoi sitten:

-Kerro nyt hyvänenaika sentään. Tiedät, että voit puhua minulle ihan mistä vain.

-Äiti minä olen tehnyt jotain ihan hirveää. Te, ette voi isän kanssa antaa sitä minulle anteeksi, Candy selitti hätääntyneenä.

-Kultaseni, mitä noin pahaa sinä muka olisit voinut tehdä? Olet aina ollut esimerkillinen tytär. Muut naiset kadehtivat minua kun olen kasvattanut niin mallikelpoisen tyttären.

-Äiti sinä et ymmärrä. Muut tulevat säälimään teitä takiani. Olen tehnyt jotain kamalaa. Jotain mitä kunnon tyttären ei pitäisi tehdä ja kadun sitä oikeasti.

-Kerro nyt jo hyvä lapsi, Melissa sanoi hätääntyneenä samalla kun Candy nousi seisomaan.

-Äiti minä olen niin pahoillani, Candy kuiskasi.

-Kerrohan jo, Melissa kehotti.

-Äiti minä olen raskaana. Anna anteeksi, Candy pamautti uutisen.

-Mitä sinä oikein selität lapsukainen? Melissä kysyi hämmentyneenä.

-Kuulit oikein äiti. Minä odotan lasta.

-Miten se muka on mahdollista? Onko joku satuttanut sinua? Melissa kysyi jo huolestuneena.

-Ei kukaan minua ole satuttanut. Olen joutunut tähän tilanteeseen omaa typeryyttäni. Minä vain, minä luulin olevani rakastunut, Candy selitti nolona ja kiusaantuneena.

Melissa rupesi näyttämään jo ärtyneeltä, mutta kysyi sitten:

-Ja kukahan tämä mies mahtaa olla? 

-Äiti olen niin kovin pahoillani. Se on Gray.

-Kuka ihmeen Gray? En tunne ketään sen nimistä, Meilissa sanoi vihaisesti katsoen tytärtään.

-Donney, Candy kuiskasi.

-Gray Donney.

-Mitä sinä sanoit?! Kuinka typerä sinä saatoitkaan olla! Miten sinä saatoit sellaisen miehen kanssa? Melissa huusi raivoissaan.

-Äiti minä olen niin pahoillani. Ja eihän Gray nyt niin paha ole. Tekee töitä ja kaikkea, Candy koitti puolustautua.

-Vai ei ole paha? Etkö sinä muka muista mitä mieltä me oleme Donneystä? Ja se Gray taitaa olla aikamoinen keikari!

-Isä on antanut sinulle valinnanvapauden ja sinä valitset hänen vihamiehensä pojan! Koskas te ajattelitte meille ilmoittaa, että aiotte naimisiin! Melissa kiljui.

-Emme me mene naimisiin. Minä maksan omista virheistäni äiti.

Melissalta pääsi raskas huokaus.

-Minä luulin kasvattaneeni fiksun tyttären. Jos kerran rakastatte toisianne ja olette saaneet lapsen alulle niin miksi te, ette muka mene naimisiin?

-Emme me rakasta toisiamme ja Gray ei edes tiedä tästä. Eikä saakkaan tietää! Candy parahti.

-Isä saa päättää siitä. Ala tulla, Melissa ilmoitti.

Tämä on toinen sims tarinani jonka sijoitan menneisyyteen. Toivottavasti piditte:)