2.OSA

Kuukaudet kuluivat nopeasti.  Gray yritti aina töiden jälkeen pitää heidänkin pihansa jonkinlaisessa kunnossa. Syksy oli saapunut Monte Vistaan ja nyt oli tavallista kuivempaa kuin muina vuosina.

Candy yritti loihtia kokoon aterian heidän viimeisistä ruuantähteistään. Tällä hetkellä teki vähän tiukkaa, mutta kyllä he pärjäsivät.

Gray katseli viisikuinen Julius sylissään kun Candy laittoi ruokaa. He pärjäsivät yhdessä, mutta läheisiä heistä ei ollut tullut. He yrittivät parhaansa lapsen takia. Gray tiesi, että he pytyisivät parempaankin yhdessä kuin latteaan ystävällisyyteen, mutta he olivat liian ylpeitä antaakseen tunteilleen vallan. Vanha sukuriita oli kuin kiila heidän välissään. Vaikkei heistä kumpikaan ollut siinä osallisena.

-Ruoka on valmista, Candy sanoi tulisian luota.

-Selvä, Gray huokaisi ja laski Juliuksen maahan.

Talossa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi vain haarukan ja veitsen kalahtelut.

Candy katsoi epävarmana Graytä, mutta avasi viimein suunsa.

-Kuule olen ajatellut, miksi sinun pitäisi käydä muualla töissä kun voisit tehdä jotain täällä kotonakin? Ehkä voisimme yhdessä ruveta tekemään jotakin? Voisimme perustaa vaikka viinitilan, Candy sanoi varovasti. Hän oli miettinyt asiaa pitkään.

Grayn haarukka pysähtyi ja kulmat kurtistuivat.

-Emmekö me tule ihan hyvin toimeen? Meillä on niin pieni tontti, ettei tälle perusteta mitään tilaa. Meidän asemamme ei nouse vaikka tekisimme mitä, jos sinä sitä tarkoitat, Gray sanoi kireästi.

Juliuksen  kiljahdellessa maassa Candy nousi ja huuhtoi astiat ja meni pojan luo.

Gray siirtyi sohvalle istumaan kun Candy valmisti pojalle puuron ruuaksi.

-Et siis ole tyytyväinen elämäämme? Gray jatkoi aiempaa keskustelua.

-Äh. En minä tarkoittanut sitä! Mutta miksi sinun täytyy rehkiä muualla kun voisit tehdä jotain joka kannattaisi sinuakin. Sitä paitsi minäkin haluaisin tehdä jotain, olen kyllästynyt, Candy vastasi huokaisten.

-Kuules nyt. Elämme vaikeita aikoja, nyt ei ole aika luopua työstä jos sitä on. Koska voi olla, että huomenna sitä ei ole. Huhutaan, että sota olisi tulossa. Sitä paitsi sinun paikkasi on kotona lapsen kanssa. Muuta työtä sinun ei tarvitse tehdä, Gray napautti.

-Selvä on. Unohdetaan se, mutta miksi minun paikkani pitäisi olla täällä? Mikset sinä voisi olla täällä ja minä käydä töissä? Miksi minun pitäisi istua täällä hiljaa jalat ristissä? Candy murahti.

-Mitä ihmettä sinä selität? Naisen paikka on kotona, ettäs tiedät. Ei tulisi kuuloonkaan, että sinä kävisit töissä ja minä olisin täällä. Se olisi häpeäksi nimelleni. Etkö muka halua olla lapsemme kanssa? Gray sihahti.

-Sinä olet niin macho. Tietenkin haluan olla lapseni kanssa, Candy sihahti hampaidensa välistä.

Hetken he mulkoilivat toisiaan silmät leiskuten. Mutta sitten kuului kolahdus ja Julius oli työntänyt puurolautasensa lattialle.

Candy huokaisi raskaasti ja meni siivoamaan sotkun.

Hän viskasi rikkoutuneen posliinilautasen roskiin ja meni nostamaan pojan. 

-Candy mikä ihme sinuun on mennyt? Gray kysyi vilkaisten kyllästynyttä vaimoaan.

-Minä olen aina ollut tälläinen, Candy tokaisi kutittaen Juliusta.

-Et vain ole huomannut sitä, koska et ole kiinnittänyt huomiota. Minä siivoan, pyykkään, teen ruuan ja hoidan lapsen ja sinä luulet, että sinä olet ainoa jolla on oikeus olla väsynyt työpäivän jälkeen. Älä ymmärrä väärin, minä kyllä rakastan lastani, mutta tämä käy myös työstä. Minä nukun neljä tuntia yössä, koska Julius heräilee tunnin välein ja hoidan kaiken muun sen ohella. Onko väärin, että minä haluaisin, että sinä olisit joskus kotona ja jakaisit tämän kaiken minun kanssani? Candy vuodatti.

Gray katsoi hämmästyneenä Candyyn eikä tiennyt mitä sanoa. Hän oli yllättynyt.

Candy pyöräytti silmiään ja lähti viemään Juliusta nukkumaan. Hieman ärtyneenä tilanteeseen Gray harppoi Candy perässä lasten huoneeseen.

-Hyvää yötä kullanmuru, Candy kuiskasi pojalle ja pörrötti tämän tuuhea tukkaa.

Gray sytytti takan Juliuksen huoneeseen koska illat olivat jo kylmiä.

Candy katsoi turhautuneena Grayhin, mutta poistui sitten olohuoneeseen.

-Candy, katso minuun, Gray sanoi tullessaan perässä.

Vastahakoisesti Candy kääntyi ja kohtasi Gray katseen.

-Minä tiedän, etten ole paljoa auttanut taloustöissä, mutta minun on käytävä töissä jotta selviämme talven yli. En halua, että joudumme näkemään nälkää, Gray sanoi katsoessaan Candya samalla suoraan silmiin.

-Anteeksi. Kyllä minä tiedän, mitä teet meidän vuoksemme, Candy huokaisi lopulta.

-Mitä jos minä katson tämän illan Juliusta ja sinä lähtisit vaikka ratsastamaan. Et ole tainut ratsastaa pitkään aikaan? Gray kysyi lempeästi.

-Oletko tosissasi? Voisinko minä todella? Candy kysyi innoissaan pienestä omasta ajastaan.

-Kyllä, mutta ole varovainen. Et tainut olla mikään vuoden ratsastaja, Gray sanoi ja hymyili lempeästi.

Candy loi leveimmän hymyn Graylle ja lähti hyräillen valjastamaan hevostaan.

Candy ratsasti kauas kotoa ja tähdet alkoivat jo syttyä taivaalle.

Candy ratsasti rannalle ja loi katseensa ylös taivaalle ja huokaisi mielissään.

Candy laskeutui varovasti satulasta ja oli harmissaan Grayn osuessa oikeaan hänen ratsastustaidoistaan. Satulasta laskeutuminen oli yhtä hankalaa kuin aina ennenkin.

Candy syötti Alicelle taskussa kuljettamansa kaurakeksin siitä hyvästä, että oli päässyt turvallisesti maankamaralle.

-Sinä se vain yhä olet minun uskollinnen ystäväni, Candy sanoi hevoselleen.

Katsellessaan ympärilleen Candy riisui samalla mekkonsa kun tarkisti ettei kukaan ollut näkemässä. Hän hiippaili kylmään veteen alusasussaan.

-Koska minä olen viimeeksi uinut? Candy huokaisi ääneen itselleen.

Candy ui tovin kunnes tuli siihen tulokseen, että olisi parempi lähteä jo takaisin kotiin. Gray ei ehkä kuitenkaan ollut tarkoittanut, että hän saisi olla koko yötä poissa. Candy hymyili ajatukselleen. Missäköhän mies luulisi hänen olevan jos hän olisi koko yön poissa? Ja voisiko mies olla mustasukkainen siitä, että Candyllä olisi joku toinen? Tietenkään Candyllä ei ikinä olisi ketään toista. Sen hän oli käsittänyt jo sinä iltana kun Julius oli saanut alkunsa.

Candy puki vaatteensa päälle ja kapusi takaisin ratsaille. Hän mietti miksi heidän yhteiselonsa oli niin hankalaa? Tai ei se sinänsä hankalaa ollut. He tulivat toimeen ja yrittivät parhaansa vanhempina, mutta se ei suinkaan riittänyt! Candy halusi enemmän. Candy ei halunnut, että Gray näki hänet vain poikansa äitinä. Hän halusi Grayn näkevät hänet itsenään!

Ratsastaessaan pihalle Gray oli häntä vastassa.

-Olit aika kauan poissa. Missä oikein olit? Gray kysyi synkkänä.

-Minä olin ratsastamassa niinkuin sinä minua kehotit tekemään, Candy vastasi hämillään.

Candyn yrittäessä taas epätoivoisesti laskeutua satulasta Gray koppasi hänet syliinsä.

-Mitä sinä nyt? Candy kysyi kauhistuneena siitä, että punastui mokomasta.

-Se käy helpommin näin. Et taida tosiaan olla kummoinen ratsastaja, miksi sinä olet ihan märkä? Gray vastasi.

-Kävin uimassa. Ja kyllä minä ratsastaa osaan, mutta laskeutuminen on vaikeaa, Candy vastasi ylväästi.

-Jaa. Mennään sitten nukkumaan, Gray vain sanoi.

Aamuyöstä oli viimein ruvennut satamaan ja tuntematon mies lähestyi Donneyjen taloa.

Candy havahtui unestaan kun heidän oveaan hakattiin.

Candy nousi väsyneenä ylös ja tökkäsi Graytä.

-Herää. Ovella on joku, Candy sanoi unisena.

Gray nousi väsyneenä sängystä ylös ja seurasi Candya alakertaan. 

-Odota. Minä avaan, Gray sanoi ennenkuin Candy paineli ovelle.

-Hyvää huomenta. Anteeksi, että ilmaannun tähän aikaan yöstä mutta olen kuninkaan asialla, mies sanoi oven auettua.

-Ei se mitään. Kerro asiasi, Gray vastasi unenpöppörässä eikä muistanut mitään kohteliaisuus sääntöjä.

-Sota on puhjennut ja kaikkia 16-60 vuotiaita miehiä odotetaan osallistuvan siihen, mies ilmoitti katse vakavana. Candy voihkaisi kauhuissaan kun kuuli tämän.

-Ymmärrän. Koska minun pitää olla valmiina? Gray kysyi ilme peruslukemilla.

-Tänään yhdeksän aikaan aamulla. Kokoontuminen on keskusaukiolla, mies ilmoitti.

-Olen siellä silloin, Gray vastasi oitis.

-Hyvä. Näemme silloin. Varautukaa siihen, että sota kestää kauan, mies sanoi ja teki lähtöä.

Gray ja Candy katsoivat hiljaa eteensä oven sulkeuduttua heidän nenänsä edessä.

-Et sinä voi lähteä, Candy viimein parkaisi.

-Minun on pakko. Se on velvollisuuteni, Gray vastasi ilmeettömästi.

-Et sinä voi jättää meitä tänne odottamaan! Minä en halua leskeksi, en halua, että kuolet, Candy selitti kauhuissaan.

-Luuletko sinä, että minä haluaisin kuolla? Useinkin joudumme tekemään sellaista mitä emme halua, Gray vastasi kitkerästi.

Candy vain pudisti päätään ja meni Juliuksen huoneeseen kuullessaan tämän inahtavan.

Gray käveli Candyn perään ja Candyn sydäntä puristi. Candy katsoi poikaansa, joka tapitti häntä isänsä silmillä.

Ainakin minulla on osa hänestä luonani, Candy pohti surullisena nostaessaan Juliuksen syliinsä.

-En minäkään haluaisi mennä, mutta minun on pakko. Yritä ymmärtää, Gray sanoi hiljaa.

-En. Me voisimme lähteä täältä. Karata. Ei sinun tarvitse lähteä sotaan, Candy vastasi nyyhkäisten.

-Candy. Minut löydettäisiin ja sitten tapettaisiin maanpetturina. Olisiko se parempi? Gray kysyi kuivasti.

-Ei. Ei olisi. Anna minun olla hetki yksin. Tulen kohta perässä ylös, Candy vastasi ja Gray poistui huoneesta.

Candy tunsi kun kyyneleet alkoivat täyttää hänen silmänsä. Eivät he olleet Grayn kanssa läheisiä, mutta se, että mies ei olisikaan enää täällä tuntui yht'äkkiä maailman kamalimmalta ajatukselta.

Candy veti Juliuksen tiukasti syliinsä.

-Äiti ei anna sinun ikinä lähteä sotaan.

-Koita edes sinä nukkua tämä loppu yö. Me tuskin nukumme, Candy kuiskasi pojalleen ja lähti yläkertaan.

Gray harppoi heti Candyn luokse kun tämä astui heidän makuukamariinsa.

-En voi luvata, että tulen hengissä takaisin. Mutta voin luvata, että teen kaikkeni, jotta voisin tulla, Gray sanoi puristaen hellästi Candyn kättä.

Gray katsoi ihmeissään kun Candy taisteli kyyneliään vastaan.

-Lupaa minulle, että jos en palaa sinä kasvatat pojastamme kunnon miehen, Gray sanoi.

Siinä vaiheessa Candyn padot murtuivat ja hän purskahti itkuun.

-Voi kulta. Älä itke, Gray sanoi hätääntyneenä ja veti Candyn suudelmaansa.

Heidän huultensa erkaannuttua Gray johdatti Candyn takaisin vuoteeseen lepäämään.

Gray hämmästyi kun hän koitti vetää peiton Candyn päälle Candy vain riuhtaisi sen pois ja siirtyi Grayn kainaloon kyyneleitten valuessa hänen poskillaan.

Candy nojautui Grayn syliin ja raotti huuliaan.

Gray painoi lempeästi huulensa takaisin vaimonsa huulille. Näin lähekkäin he eivät olleet olleet kertaakaan koko naimisissa olonsa aikana.

Candy säpsähti hereille Grayn pukeutuessa.

-Joko on aika? Hän kysyi levottomana.

-Jo. Gray nosti hyllyn päälle pari harkkoa ja sanoi:

-Lunasta nämä jos rahat loppuvat.

Sitten Gray asteli alakertaan.

Candy pomppasi äkkiä alas vuoteesta ja juoksi rappuset Grayn perässä alas.

 -Et kait meinannut lähteä hyvästelemättä? Candy puuskahti päästessään alakertaan.

-Ajattelin sen säästävän aikaa, mutta nyt olet siinä eikä minulla ole valittamista, Gray sanoi mitäänsanomattomalla äänellänsä. Hän koitti olla kylmä, ettei Candy jäisi suremaan kotiin.

 Candy istahti Grayn vastapäätä tämän syödessä.

-Minä en tosiaan merkkaa sinulle mitään. Olen pelkkä erehdys niinkö? Candy kysyi verisesti loukkaantuneena.

Graytä pisti sydämestä.

-En sanonut niin Candy. Anna minun nyt syödä, Gray tokaisi ja vihasi samalla itseään. Jos hän kertoisi naiselle tunteistaan tämä surisi vielä enemmän hänen peräänsä.

 Syötyään Gray meni hyvästelemään poikansa.

-Älä kasva liikaa poissaollessani, Gray sanoi ja pörrötti poikansa tukkaa. Häneen koski lähtö ja kovaa.

 Candy käveli vihaisena ja surullisena lapsen huoneesta pois ja mökötti.

-Minä lähden nyt, Gray ilmoitti ja ojensi pojan Candylle.

Candy otti pojan vastaan, mutta seurasi Graytä ulos.

 Candy katseli voimattomana kun Gray nousi ratsaille. Hänen olisi tehnyt mieli heittää miestä kivellä ja huutaa tälle samaan aikaan, että vihasi ja rakasti tätä.

-Hei sitten, Gray sanoi ja katsoi Candyyn viimeisen kerran jä lähti ratsastamaan pois.

 -Varokkin jos kuolet, Candy kuiskasi hiljaa perään.

~