39. OSA

- Rose, kuuletko? kuulen isän äänen vaimeasti jostain taustalla ja avaan varovasti silmäni.

Katselen ihmeissäni ympärilleni, missä minä olen? Huone on aivan vieras. Tunnen valtavaa ahdistusta sisälläni, mutta en osaa sanoa syytä sille.

 Varovasti nousen istumaan ja katson isään.

 - Rose sano jotain, isä sanoo vakavana.

En ymmärrä mistä on kyse. Yritän avata suuni ja sanoa jotain, mutta en saa sanaakaan aikaseksi. Katson lohduttomana isään päin.

- Muistatko mitä on tapahtunut? isä kysyy ja katsoo suoraan silmiini huolestunut ilme kasvoillaan.

Pudistan päätäni ja isä kurtistaa kulmiaan.

- Me muutimme, muistatko? pudistelen päätäni.

- Rose, jotain ikävää sattui matkalla. Me olemme nyt kolmistaan täällä. Äiti, äiti kuoli, isä sanoo ääni värähtäen.

 Peräännyn. Ei, ei se voi olla totta!

 Yht' äkkiä päätäni rupeaa särkemään kamalasti. Hyvin hämärä muistikuva palautuu mieleeni.

 Muistikuva on todella hämärä ja se katoaa melkein samantien.

 Isä kävelee sänkyni vierelle ja nostaa pikkuveljeni syliinsä.

 Varovasti nousen sängystä ylös ja tunnen, että jalkojani aristaa hieman. Kävelen isän luokse. Muistini on täysin tyhjä enkä saa sanaakaan sanottua. Viimeisin muistikuvani on siitä kun Justin syntyi.

 - Tiedän, että tämä tulee olemaan vaikeaa, mutta me selviydymme tästä. Minä pidän teistä huolen. Lupaan sen, isä sanoo.

 - Tule, mennään syömään. Olet nukkunut kolme päivää, sinulla on varmasti nälkä.

Kävelen isän perässä käytävään ja huomaan, että kotimme on valtava.

 Keittiö on alakerrassa. Isä nostaa Justinin syöttötuoliin ja antaa tälle leivankannan jota tämä voi imeskellä.

 Katselen ihmeissäni ympärille. Äiti olisi rakastanut tätä paikkaa.

 Isä selittää, että olemme nyt eri maassa ja täällä puhutaan eri kieltä kun miellä kotona. Täällä vesi tulee suoraan sisälle ja meillä on joku kaasuhella. En ole ikinä kuullutkaan tälläisestä.

 Isä on tehnyt meille soppaa. Menen istumaan häntä vastapäätä.

 - Suostutko sinä asumaan kanssani ilman äitiä? isä kysyy ja katsoo taas minua.

Nyökkään ja jatkan syömistä.

- Mikset sinä sano mitään? isä kysyy.

Kuinka voisin selittää hänelle, etten saa sanaa suustani.

- Minä todella haluaisin, että jäisit asumaan tänne minun ja veljesi kanssa. Leonardo ja Marina varmasti ottaisivat sinut asumaan kotiinsa jos haluat, isä sanoo.

 Pudistan päätä ja jatkan syömistä.

 - Jäät siis todella tänne?

Nyökkään.

 Syötyämme isä näyttää minulle makuuhuoneensa.

 Istahdan lattialle ja samalla katselen kun isä laittaa veljeä nukkumaan.

 Olen tainnut arvioida isän väärin. Minun olisi pitänyt antaa hänelle mahdollisuus jo silloin kun äiti eli. Äiti olisi tullut siitä iloiseksi.

 Justin jokeltaa ja tarttuu isää sormesta, mutta isä vain hymyilee tälle, tosin hieman surumielisesti.

- Tule, näytän sinulle loput talosta, isä sanoo kyykistyen eteeni.

 Talomme on kolmikerroksinen. Ylimmäisessä kerroksessa sijaitsee vierashuone.

 Ja tuleva Justinin huone kunhan hän kasvaa.

 Kierroksen tehtyämme menemme takaisin huoneeseeni. Tunnen viiltävää kipua sisälläni

 Epäröiden kävelen isäni vierelle ja tartun häntä kädestä.

 Isä hätkähtää ja vetää minut syliinsä.

- Voi pikkuinen, minä olen niin pahoillani. Itke vain.

 Rutistan isää kovasti ja tunnen kun ensimmäinen kyynel vierähtää silmästäni, sen jälkeen toinen ja kolmas..

~

Ja sitte kommenttii! :)