41. OSA

 Rose oli viimein täyttänyt viisitoista vuotta ja isä oli vihdoinkin antanut hänelle hieman vapautta. Hän sai viimeinkin käydä yksin kaupungin kirjastossa. Hän oli vain vahingossa unohtanut ajantajun ja ulkona tuikki jo tähdet.

 Rose huomasi sivusilmällään Jeffin juoksevan häntä kohti.

Pojasta oli tullut oikea riesa tultuaan teini- ikään. Ennen poika ei ollut edes huomannut häntä, mutta nyt tämä koitti liehitellä häntä koko ajan. Ja Rose ei ollut pätkääkään kiinnostunut pojasta. Kuinka voisikaan olla? Jeffiä kiinnosti vain hänen ulkonäkönsä ei mikään muu. Niin kuin muitakin kaupungin poikia.

 Isä sai tämän tästä olla hätistelemässä liian innokkaita kosijoita pois ovelta.

Rose katsoi ympärilleen kuin etsien piilopaikkaa. Hän ei tänään jaksaisi kuunnella Jeffin löpinöitä.

 Enempiä miettimättä hän pinkaisi juoksuun.  Rose juoksi kuin henkensä hädässä.

 Hänen tappiokseen hän ei vain huomannut puiston laidalla ruokailevaa hevosta eikä tämän omistajaa.

 Rose kompastui maassa loikoilevan nuoren miehen jalkaan ja tömähti nurmikolle.

 - Auh, mies huudahti kun Rosen jalka potkaisi tämän nilkkaa kovaa.

- Sattuiko teitä neiti? mies kysyi kun havaitsi nuoren tytön vieressään.

 Rose pudisti päätään ja mies auttoi tämän ylös maasta.

Rose katsoi suoraan Thomasin ruskeisiin silmiin. Rose ei ollut nähnyt poikaa moneen vuoteen, josta tosin nyt oli kasvanut jo aikuinen mies.

 Rose katsoi ilme peruslukemilla Thomasia kun mies selvästi mittaili häntä.

 Sitten miehen ilme muuttui yht' äkkiä lempeäksi.

- Rosehan se oli? Siis nimesi?

Rose nyökkäsi hämmästyneenä. Thomas muisti hänet!

 - No aiotko sinä mennä vihille veljeni kanssa? mies murjaisi.

Rose pyöräytti silmiään ja pudisti sitten päätään kieltämisen merkiksi.

 - Hänestä taitaa olla aika paljon vaivaa?

Rose nyökkäsi.

 Rose hymyili ensimmäistä kertaa miehen seurassa. Yleensä kaikki yrittivät vain kosiskella häntä tai jotain muuta yhtä sopimatonta. Mutta Thomas jutteli hänelle. Ilman mitään taka- ajatuksia.

 - Kello alkaa olla aika paljon. Saisinko tarjota sinulle kyydin kotiin?

 Rose katsoi yllättyneenä miestä ja sitten kuin kavahtaen tämän hevosta ja pudisti päätään.

- Täältä on aika matka kotiisi. Anna minun viedä sinut, mies maanitteli.

Ja tovin kuunneltuaan suostutteluja Rose nyökkäsi viimein.

Thomas auttoi Rosen taaksensa hevosen selkään. Rosesta tuntui kun hänen sydämensä pamppailisi liian lujaa. Hän ei ollut tuntenut mitään tälläistä ikinä.

 Kotona Leevi oli jo hermona kun tytärtä ei kuulunut kotiin.

 Pian hän sai kuitenkin huokaista helpotuksesta kun Rose käveli Thomasin perässä aulaan.
- Hyvää iltää herra Gregor, Thomas tervehti.
- Iltaa? Leevi vastasi hämmentyneenä.

 - Mikäs teidät toi tänne? Leevi kysyi ja loi kysyvän katseen tyttäreensä.
- Törmäsin tyttäreenne puistossa ja tarjouduin saattamaan hänet kotiin.
- Kiitos paljon vaivannäöstänne, Leevi vastasi.
- Ilo oli kokonaan minun. Nyt minun on kyllä palattava kotiin. Hyvää illan jatkoa, Thomas toivotti.
- Isällenne terveisiä.
- Kerron.

Thomas lähti ja isä ja tytär jäivät kaksistaan aulaan seisomaan.

 - Rose, minä olen ymmälläni. Mitä tämä tarkoittaa?
Rose kohautti vain harteitaan isälleen.

 - Sinun olisi pitänyt tulla kotiin jo monta tuntia sitten, Leevi jatkoi ja Rose loi nolona katseen mattoon.
- Kerrohan, pitäisikö minun hommata sinulle esiliina? Leevi kysyi tiukasti ja Rose nosti katseensa isäsä silmiin ja pudisti vimmatusi päätään.

- Täällä pörrää nykyään paljon nuoria herroja kyselemässä minulta sinun kättäsi. Et ole osoittanut aiemmin huomiota kenellekkään. Ethän vain ole tehnyt Thomasin kanssa mitään sopimatonta?
Rose tuijotti isäänsä järkyttyneenä, eikä voinut uskoa, että isä edes kysyi sellaista.

 - Joka tapauksessa, en pidä siitä, että kuljeskelet yksin pitkin kylää. Tulehan sitten syömään iltapalaa, sen jälkeen saat mennä nukkumaan.

Leevi liittyi Rosen seuraan keittiöön, mutta ei ottanut itselleen syötävää. Hän mietti miten aika olikaan mennyt nopeasti. Nyt hänen pienen tyttärensä ympärillä pörräsi kosijoita.

 - Ymmärräthän sinä sen, että jossain vaiheessa sinun on mentävä naimisiin? Leevi kysyi varovasti.
Rose nosti nopeasti katseensa leivästä isäänsä ja katsoi tätä anovasti.

- En minä halua sinulle kiusaa tehdä. Rakastan sinua ja Justinia eniten tässä maailmassa. Mutta minäkään en elä ikuisesti ja silloin kun minä en ole täällä haluan, että joku muu pitää huolta sinusta, Leevi selitti.

Rosen olisi tehnyt mieli kiljua turhautumisensa ulos, mutta hän ei pystynyt. Vielä jonakin päivänä hän puhuisi suunsa puhtaaksi. Kyllä hän vielä puhuisi! Rose päätti.

 Kiukustuneena hän nappasi lautasen pöydältä ja vei sen keittiötasolle odottamaan huomista kun kotiapulainen tulisi jälleen siivoamaan.

 Hän marssi yläkertaan katsomattaankaan isäänsä ja puki yöasun ylleen.

 Se oli niin väärin, että tätä maailmaa hallitisivat miehet. Ilman miestä ei pärjäisi, ilman miestä ei olisi elämää ja plaa, plaa. Naiset eivät muka osanneet ajatella itse, eikä heillä ollut muuta virkaa kun synnyttää lapsia.

 Rose kömpi väsyneenä ja kiukkuisena sänkyynsä pitkän päivän jälkeen.
Oli päivässä jotain hyvääkin ollut. Hän oli tavannut taas Thomaksen. Rose ei oikein tienyt mitä ajatella Thomaksesta. Tämä oli mukava ja otti hänet huomioon, toisin kuin idiootti veljensä.

 Ovelta kävi koputus ja Leevi astui sisään.
- Rose, ethän sinä vain suuttunut. Minä haluan sinulle vain kunnon elämän. Ei tämä ole sopivaa elämää kaltaisellesi nuorelle naiselle, että vain istut kotona tai kirjastossa päivät pitkät.

 Rose nosti kätensä peiton alta ja huitoi isäänsä poistumaan.
Hän ei todellakaan jaksanut kuunnella tuommoista nyt.

- Hyvää yötä, Leevi toivotti ja poistui sitten.

 Seuraavana päivänä toisaalla

 - Anteeksi kun häiritsen teitä herra, mutta isällänne on asiaa teille, palvelustyttö Molly ilmoitti.

 Thomas lopetti soittamisen.
- Kiitos Molly.

 - Läydätte isänne vaaleanpunaisesta siivestä, Molly sanoi ja katseli nuoren Thomasin komeita kasvoja. Thomas oli niin komea ja ystävällinen. Mikä onni heidän maalleen, että Thomasista tulisi seuraava herttua eikä tämän veljestä Jeffistä.

 Thomas nousi pienon äärestä ja käveli yläkertaan etsimään isänsä.

Vaaleanpunaisesta siivestä Thomas löysikin isänsä aivan niin kuin Molly olikin kertonut.

 - Sinulla oli asiaa isä.
- Istuhan alas poikani. Minulla on tärkeää asiaa.

 - Minä olen päättänyt, että sinun on aika astua tilalleni.

 - Mitä sinä oikein tarkoitat isä. Enhän minä vielä voi, Thomas sanoi häkeltyneenä.

 - Kyllä sinä voit. Minä alan tulla vanhaksi, mutta ennen kaikkea minä olen sairas. Minä en jaksa enää niin kuin ennen. Minulla on vain yksi ehto. Sinun täytyy mennä naimisiin, Harry selitti.

 - Olet siis aivan tosissasi?
- Kyllä. Etsinkö minä sinulle sopivan vaimon vai tuleeko mieleesi ketään?
- Itseasiassa tulee. Mitä mieltä olisit Leevin tyttärestä Rosesta? Thomas sanoi isänsä yllätykseksi.

 - Mikään ei voisi olla minulle mieluisempaa. Heillä ei ole aatelisarvoa, mutta hyvä paikka yhteiskunnassamme. Tyttö ei puhu, joten hän ei häiritsisi sinua tehtävissäsi niin kuin monella naisella on tapana. Tosin, Leevi on erittäin suojelevainen tytärtään kohtaan. Hän ei suostunut kun Jeff kysyi hänen tyttärensä kättä. Miksi luulet, että hän suostuisi kun sinä kysyt?

- Minä uskon, että Leevi suostuisi. Hän ei suostunut, koska luulen, että Rose antoi ehdottoman ein Jeffille. Vaikka Leevi haluaa tyttärelleen parasta, niin luulen, että hän haluaa myös tälle aatelisarvon. Sitä paitsi minä saatoin Rosen eilen kotiin. Siihen ei ole pystynyt vielä kukaan kylän pojista. Luulen, että se antoi Leeville toivoa tytön suhteen.
- Hyvä on. Mennään keskustelemaan Leevin kanssa, Harry vastasi pojalleen.

~

Anteeksi taas tynkä osa. Mutta tähän oli hyvä päättää.
Muistakaahan, että kommentit saattavat nopeuttaa osien ilmestymistä. ;)

40. OSA

 Rose makasi vatsallaan matollaan ja katseli räiskyvää takkatulta. Aika oli mennyt nopeasti. Hän oli nyt 11- vuotias. Rose oli oppinut elämään Midnight Hollowissa ja ymmärsi nyt jo täysin sujuvasti tämän maan kieltä. Yhtä asiaa hän ei vain vieläkään tehnyt, nimittäin puhunut. Hän ei ollut pukahtanut sanaakaan sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut. 

Aluksi Leevi oli luullut, että Rose oli tahallaan puhumatta, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen Leevi oli ymmärtänyt, että Rose ei tehnyt sitä tahallaan. Ja ensimmäisen vuoden jälkeen Leevi oli menettänyt toiveensa kokokaan, että kuulisi enää tyttärensä ääntä ollenkaan.

 Leevi kantoi syvää huolta siitä, että tyttö oli niin eristäytynyt. Tämä ei viihtynyt ikäistensä seurassa eikä sen puoleen kenenkään munkaan seurassa kehen Leevi yritti tätä tutustuttaa. Leevi yritti vakuuttaa tytölle, ettei se haitannut, ettei tämä puhunut. Että hän voisi silti elää täysin normaalia elämää. Mutta eihän se ole totta, Rose mietti joka kerta kun isä otti asian puheeksi. Kuka muka halusi olla tytön ystävä, joka ei pukahtanut sanaakaan? Muut tuntuivat kuvittelevan, että hän oli jotenkin vähäjärkinen. Mutta se ei todellakaan pitänyt paikkansa. 

  Rose ymmärti täysin mitä hänen ympärillään tapahtui. Nytkin hän kuuli kun isä oli astunut hänen huoneeseensa ja Justin juoksi häntä kohti. Monet luultavasti luulivat, että hän oli kuuro. Kyllähän kuuli. Sisimmissään hän sitä paitsi tiesi, että osasi puhua. Hän ei vain saanut sanoja ulos.

 Rose nousi istumaan ja katsahti isäänsä päin samalla kun Justin kömpi hänen kainaloonsa. Rose katsahti isäänsä aivan kuin sanoakseen, että mitä nyt?

 - Meille tulee tänään vieraita. Herttua ja hänen kaksi poikaansa, Leevi ilmoitti.

- Minä niin toivoisin, että et eristäytyisi tällä kertaa huoneeseesi koko ajaksi.

 Rose pudisti päätään aivan kuin ilmaistakseen  isälleen, ettei häntä kiinnostanut ja, että hän aikoi kyllä istua huoneessaan koko illan.

- No minä menen nyt, Leevi ilmoitti ja poistui.

Rose katsoi isänsä perään tämän poistuessa ja huokaisi äänettömästi.

Hänen ainoa leikkikaverinsa oli hänen pikkuveljensä ja totisesti se kyllästytti häntä usein. Mutta se sai riittää. Jollain tapaa hän kammoksui vieraita ihmisiä. Sekin oli hänelle liikaa, että heillä kävi siivooja kerran viikossa ja silloinkin hän pujahti piiloon jonnekkin monista huoneista mitä heillä oli.

 Rose kuuli kun alhaalla ovi kävi. Vieraat olivat ilmeisesti tulleet. Hänellä oli kyllä kestänyt tottua heidän uuteen yhteiskunta asemaansa. Ei Monte Vistassa heillä vain herttuat vierailleetkaan.

 Rose kuuli kun joku kysyi, että saako jäädä soittamaan heidän pianoaan. Hän kuuli myös, että isä vastasi myöntävästi ja loput ihmisistä siirtyivät yläkertaan.

 Isä, Herttua ja ilmeisesti tämän nuorin poika olivat siirtyneet yläkertaan juttelemaan.

 Rose kuuli oven läpi huoneeseensa kaunista pienon soittoa. Hän ei ollut ikinä kuullut mitään yhtä kaunista.

 Yht' äkkiä hän säikähti aivan hirveästi kun Justin kömpi hänen sylistään pois ja juosta kipitti viereiseen huoneeseen mistä musiikki kantautui. Hän ei ehtinyt napata poikaa takaisin syliinsä, joten hän joutui kerätä rohkeutensa ja astua ulos huoneestaan.

 Justin katseli lumoutuneena teini- ikäistä poikaa ja tämän soittoa. Rose ei uskaltautunut mennä lähemmäksi soittajaa, joten hän vain toivoi, että Justin tulisi lähemmäksi, että hän voisi vetää tämän takaisin huoneeseensa kanssaan.

 Mutta juuri sillä hetkellä Justin rupesi taputtamaan vimmatusti ja soittaja havaitsi heidät.

 Ensimmäiseksi Thomas huomasi pienen pojan ja pörötti vähän tämän tuuheaa tukkaa ja tervehti tätä lempeästi, mutta sitten hänen katseensa osui tyttöön, joka oli luultavasti samanikäinen kuin hänen veljensä eli kolme vuotta häntä nuorempi.

 Hän katsoi tyttöä, josta oli kuullut paljon, muttei ollut ikinä tavannut.  Olihan hän ennenkin ollut vierailulla Leevin luona, muttei ollut silti nähnyt omin silmin tätä tyttöä koskaan. Hän oli jo melkein luullut, ettei koko tyttöä ollutkaan. Mutta siinä se nyt seisoi, eikä vastannut hänen hymyynsä katsoi vain totisena eteensä.

Juuri kun hän aikoi sanoa jotain tyttö nappasi veljeään kädestä kiinni ja veti tämän mukanaan huoneeseensa.

 Thomas katsoi hämmentyneenä ovea, joka paiskautui hänen edessään kiinni ja hän melkein purskahti nauramaan. Luultavasti ainakin osa kyläläisten jutuista piti paikkansa. Tyttö ei liiemmin ollut rupattelemaan jäänyt, toisin kuin muut kyläläisten tytöt.

 Myöhemmin he kaikki siirtyivät syömään keittiöön.

 Leevi oli pakottanut tyttärensäkin huoneestaan ulos. Tämä näytti myrtsiä naamaa isälleen kun huomasi, että joutui istumaan vieraan pojan viereen ruokapöydässä.

 Thomasta rupesi hymyilyttämään aivan kauheasti kun hän huomasi, että Rose yritti istua hänestä niin kaukana kuin pystyi.

Muut juttelivat niitä näitä syödessään, mutta Rose ei uskaltautunut edes katsomaan vieraita.

 Jossain välissä herttua ehdotti, että  Jeff ja Rose voisivat mennä ulos leikkimään sillä aikaa kun Leevi ja hän kävisivät muutamia liikeasioita vielä läpi.

 Rose yritti pudistaa päätään kiellon merkiksi, mutta Leevi vastasi heti, että sehän passaa. 

 Niinpä pian Rose huomasi seisoskelevansa kaksistaan pihalla vieraan pojan kanssa. Rose ei edes katsonut poikaan vaan heittäytyi hankeen tekemään lumienkeliä.

 Jeff puolestaan rupesi rakentamaan lumiukkoa, eikä hän myöskään välittänyt tytöstä tuon taivaallista.

 Hetkenpäästä Thomas ilmestyi myös pihalle ja häntä nauratti kovasti nuo kaksi lasta, jotka eivät selvästikkään voineet sietää toisiaan.

 Rosen yllätykseksi Thomas heittäytyi myös maahan ja rupesi tekemään lumienkeliä.

 - Et taida hirveästi välittää vieraista ihmisistä? Thomas aloitti keskustelun ja Rose pudisti päätään myöntämisen merkiksi.

- Minäkään en hirveästi välitä vieraista, mutta välillä on mukava olla muidenkin seurassa kuin yksin, Thomas jatkoi tyytyväisenä kun tyttö ainakin kuunteli eikä lähtenyt pois.

Loppuillan he tekivät yhdessä lumienkeleitä pitkin pihaa ja Rose kuunteli kiinnostuneena pojan juttuja kaupungista ja tämän erilaisista asukkaista.

 Illalla vieraitten lähdettyä Rose kömpi väsyneenä petiinsä. Päivä oli ollut outo.

Thomas oli puhunut hänelle ja viettänyt aikaa hänen kanssaan vaikka hän ei ollut sanonut sanaakaan. Rosen sisällä heräsi pieni toivo, että ehkä kaikki eivät pitäisikään häntä outona. Suurinosa kyllä, mutta eivät kaikki.

~

Tälläinen osa tällä kertaa. Ja tiedän, että osat ovat nykyään aika lyhyitä, mutta koittakaa kestää. Ajattelin tämän pätkän nyt kuiteskin julkaista, ettei osan ilmestyminen veny vielä pidemmäksi aikaa. 

:)